Isänpäivän pohdintaa..

Olen viettänyt tänä vuonna vähän erilaisempaa isänpäivää, olemme viettäneet sen tyttäreni kanssa kaksin. Piirrettyjä katsellessa on ollut aikaa pohtia taas asioita ja näin isänpäivänä tietysti isä-asioita.
Pohdin että laitanko facebookkiin isänpäivä tervehdyksen biologiselle isälleni pilven reunalle vai isä-puoleni facebook-seinälle. Tajusin, että olen loppu peleissä todella onnellisessa asemassa, sillä minullahan on kaksi isää. Biologinen isäni tosin on jo kuollut, mutta kuitenkin. Aina hoetaan että jokaisella on vain yksi ja ainoa äiti ja isä, noh, mullapa on kaksi isää, enkä ole sateenkaari-perheen lapsi.

Biologisen isäni kanssa suhteeni ei ole ollut yksikertainen. Kuten olen jo kirjoittanut aiemminkin, isäni oli alkoholisti ja olen kärsinyt asiasta paljon ja pitkään. Kuitenkin minulla on myös paljon niitä hyviäkin muistoja varhaislapsuudestani. Ei hän ollut pelkästään paha ihminen, oli hänessäkin hyvät puolensa. Olen myös saanut häneltä osan geeneistäni, pala hänestä on koko ajan minussa. Olen saanut hänen kauttaan myös mahtavan suvun. Vuosien vähäisemmän yhteyden pidon jälkeen, olen kuitenkin isäni kuoleman jälkeen luonut uudelleen yhteyttä sukuuni. Minullahan on aivan mahtavia tätejä ja setiä ja serkkuja. Olen tavannut myös siskoni ja veljeni liki 20vuoden tauon jälkeen. Ehdin myös uudelleen tutustumaan mummuuni, joka hiljattain nukkui pois. Toista yhtä lempeää ja lämpöistä ihmistä en ole elämäni aikana tavannut. Olen alkanut tajuamaan, että isäni ei ollut se paha, vaan hänen sairautensa, alkoholismi. Biologinen isä on kuitenkin isäni, siittä ei pääse mihinkään.

Minulla on ollut onni saada elämääni myös huippu isä-puoli. Ilman mitään biologista sidettä, hän on ottanut minut tyttärekseen heti alusta asti. Hän on ollut tukenani silloin kun biologista isääni ei elämässäni näkynyt. Isä-puoleni on ostanut minulle polkupyörän, vaihtanut autoni renkaat, huutanut kun olen teininä kännissä tullut kotiin ja halannut ja lohduttanut silloin kun on tuntunut että koko maailma kaatuu niskaani. Hän myös saattoi minut alttarille, kyynel silmäkulmassaan. Hän on hoitanut lapsiani ja on lapsille pappa siinä missä muutkin papat. Sanon isä-puoltani iskäksi ja lapseni sanovat häntä papaksi. Meillä on ollut toki myös riitoja ja vaikeitakin hetkiä, mutta kaikesta huolimatta rakastamme toisiamme niinkuin isä ja tytär. Hän on siis myös minun isäni, siittäkään ei pääse mihinkään.

Nyt oma poikani on samassa tilanteessa. Hänen biologinen isänsä tosin ei ole ollut kuvioissa mukana ollenkaan. Poikani kuitenkin tietää että hänellä on biologinen isä jossain muualla, ja isänsä tietää kyllä poikansa olemassa olosta, mutta ei ole tahtonut itse poikansa elämään. Poikani ollessa noin puoli vuotias, tapasin ex-mieheni, joka alusta asti on pitänyt poikaani kuin omaansa. Hän on opettanut poikaani kävelemään ja ajamaan pyörällä, hän on nukuttanut ja hoitanut sairasta poikaa, hän on myös taistellut läksyjen kanssa ja asettanut rajoja elämään. Poikani pitää häntä ihan isänään ja kutsuu häntä iskäksi. Kaikki tämä ilman sitä biologista sidettä ja velvoitetta. Ex-mieheni tapaa poikaani samalla tavalla kuin yhteistä tytärtämme, tässäkään kohtaa biologialla ei ole mitään merkitystä, vai tunteilla. On toki hetkiä jolloin poikani miettii myös biologista isäänsä, ja olisi tahtonut tänä vuonna lähettää jopa kortin hänellekin, mutta asia unohtui sitten kuitenkin hetken päästä. Pojalleni on kuitenkin aika luonnollisen oloista se että hänellä on kaksi isää.

Se että minulla on kaksi isää ei ole loukkaus kumpaakaan kohtaa, molemmat ovat minulle tärkeitä omalla tavallaan. Välillä on vaikea selittää vieraammille ihmisille että minulla on kaksi isää. Meidät on kuitenkin niin sitkeästi opetettu siihen yksi äiti, yksi isä yhtälöön että tälläisten bonus-vanhempien merkitys usein unohtuu. Saduissa jo opetetaan että äiti-puolet ovat ilkeitä ja tuppaavat väliin korvaamaan olemassa olevaa äitiä, vaikka todellisuudessa usein nämä äiti-puolet ja isä-puolet ovat lapsille yksi rakastava aikuinen lisää elämään. Eikä mielestäni siinä ole mitään pahaa, tai outoa, jos jollakin on vaikka 4 äitiä ja 5 isää, sehän on vaan hyvä että ihmisellä on rakastavia ihmisiä ympärillään.

Paljon rakkautta kaikkille iseille, isä-puolille, vara-iseille, papoille, vaareille, vartti-vaareille ja muillekin miehille joilla riittää rakkautta, ymmärrystä ja aikaa lapsilleen, omille tai toisten.

Heidi

Onnea itsensä löytämisestä

Tänä aamuna kun heräsin huonosti nukutun yön jälkeen herätyskellon armottomaan pirinään, tajusin että väsymyksestäni huolimatta hymyilin. Tajusin että taidan sittenkin olla aika onnellinen. Asiat voisi tietysti olla paremminkin, mutta tajusin olevani jälleen oma itseni, ja se voi olla todella iso asia ihmiselle joka on elänyt vuosia olut tölkin ja mustasukkaisuuden varjoissa.

On iso asia kun voit sanoa mitä haluat, ilman että joudut pelkäämään suuttuuko siittä joku ja annoitko jälleen syyn juoda. Voit sanoa ääneen että joku näyttelijä on aika kuuma, ilman että joudut selittelemään kommenttiasi viikko tolkulla ja vannomaan ikuista rakkautta ja kuuntelemaan kuinka voi taas ihan hyvin juoda kun sinulla on jo uusi mies kiikarissa. Eikä siinä auta selittelyt että eipä nuo Hollywoodin tähdet kauhean usein tälläisessä suomalaisessa tuppu-kylässä vieraile ja että ehkä niillä on jo vaimot valmiina. On iso asia että voit vitsailla rauhassa, ilman että pelkäät loukkaantuuko joku siittä.

On mahtava tunne kun voit laittaa kaapista päälle mitä huvittaa, toki sillä pienellä varauksella että ne mahtuu päälle, mutta kuitenkin. Voit laittaa hameen päälle jos siltä tuntuu. Ei niitä tarvitse säästellä vain jotain spesiaali-juhlia varten vai ihan arkenakin voi tempaista hameen päälle jos siltä tuntuu. Ei ne nämä minun säärenikään ikuisuuksia siinä kunnossa säily että niitä kehtaa esitellä. Kaula-aukkoakaan ei tarvitse enää pohtia, voi laittaa juuri niin syvään uurretun paidan kuin itsestä hyvältä tuntuu. En enää jaksa pohtia mitä muut ajattelevat minusta tai vaatteistani. Eikö sen pitäisi riittää että minun itseni on hyvä ja itsevarma olo vaatteissani?

On ollut muutenkin vapauttavaa tehdä sitä mikä tuntuu itsestä hyvältä. Voin tehdä sellaista ruokaa mistä itse tykkään, voin kutsua ystäviäni kylään silloin kun minusta siltä tuntuu. Ja minullahan voi olla jopa ystäviä vastakkaisesta sukupuolesta. Voin rauhassa viestitellä kenen kanssa haluan, miettimättä että suuttuukohan tästä joku, sillä ihan oikeasti, mies ja nainen voi olla myös vaan ystäviä. Ja jos joku ystäväni suuttuu jostain turhan päiväisyydestä tai jostain mihin en koe olevani edes syyllinen, niin suuttukoon. Olen tähän asti vaan nöyränä kulkenut ja pyydellyt anteeksi jopa omaa olemassa oloani, mutta en jaksa sitä enää. Jos en kelpaa ihmisille sellaisena kuin olen, niin sitten en kelpaa. Jos koitan muuttua vielä jonkun vuoksi, tiedän että siittä ei loppu peleissä seuraa muuta kuin se, että en enää tykkää itse itsestäni. Muutun jälleen siksi haamuksi joka olen ollut. Siksi haamuksi joka ei osaa edes työhakemukseen kertoa itsestään mitään, kun ei enää itsekkään tunne itseään. Muutun siksi harmaassa gollege-puvussa ruokakaupassa haahuilevaksi tyypiksi joka ei uskalla nostaa katsettaan ylös lattiasta muualle kuin vertailemaan jauhelihan rasvaprosentteja.

Jollain ihmeellä olen saanut nostettua hiukan itsetuntoani, ja oikeastaan tykkään olla minä. Tiedän että tälläinen kolmen lapsen yh-äiti jolla on elämää ja rankkojakin elämän kokemuksia takana, ei ole ehkä se ihan huipuin saalis tuolla sinkku-markkinoilla, mutta ennemmin olen oma itseni yksin kuin joku haamu suhteessa jossa kärsin enemmän kuin nautin. Toivon etten enää koskaan alistu luopumaan minulle tärkeistä asioista toisen ihmisen vuoksi, sillä ilman omia juttujani en ole enää minä. Ilman huonoa musiikkimakuani, huikeaa huumoriani, itse valitsemiani vaatteita ja ystäviäni en vaan ole minä. Ja jos tosiaan löydän ihmisen joka arvostaa minua juuri sellaisena kuin ihan oikeasti olen ja on vielä valmis jollain tapaa näyttämään sen minulle, niin aivan huippua. Jos tälläistä ihmistä ei löydy, minulle riittää kyllä se että arvostan edes itse itseäni.

Olkaa hyvät ihmiset ylpeitä siittä mitä ihan oikeasti olette, ja olkaa rohkeasti mitä haluatte, te ansaitsette sen.

Heidi

puhdas pöytä?!

Mikä siinä on että toivot kovasti jotain ja sitten kun se asia toteutuu, hiukan myöhässä tosin, tunnet vain suurta kiukkua? Toivot että läheisesi raitistuu, anelet sitä, uhkailet lähteä ja mitään ei tapahdu vaikka lähdetkin. Lähtösi jälkeen läheinen päättääkin yllättäen raitistua ja tahtoo sinut takaisin, että elämä aloitettaisiin puhtaalta pöydältä. Voiko se olla niin vaikeaa, sitähän sinä olet koko ajan toivonut?

Voitko aloittaa elämää uudelleen ihmisen kanssa joka on satuttanut ja loukannut sinua alkoholismillaan? Voitko unohtaa kaiken ja luottaa ettei hän ratkea jälleen juomaan? Pystytkö elämään sen asian kanssa että kumppanisi hehkuttaa uutta hyvää oloaan ja elämäänsä samaan aikaan kun koitat parannella niitä haavoja joita hänen entinen elämänsä on aiheuttanut, varsinkin kun pelko repsahduksesta on koko ajan läsnä? Kuinka kauan toisen pitää olla raittiina, että voit luottaa siihen että hän myös pysyy raittiina? Kuukausi? Vuosi? Viisi vuotta?

On todella tuskallista kuunnella kun toinen selittää kuinka hyvä olo hänellä on nyt raittiina, kun tekisi mieli vain huutaa takaisin että : "mä oon edelleen rikki, enkä mä korjaannu sillä että sä pistät korkin kiinni!" Miten ihmeessä sillä että toinen herää vuosia liian myöhään ongelmaansa voidaan yhtäkkiä lakaista maton alle rikotut lupaukset, hajoitettu perhe ja palasina oleva sydän ja mieli? Silti mietit kokoajan, voitko kääntää toiselle muka selkäsi ja jättää hänet yksin, kun tiedät että hän tarvii tukeasi asiassa jota olet itse häneltä vaatimalla vaatinut. Samaan aikaan pohdit kuitenkin että onko tämä taas yksi niistä katteettomista lupauksista joihin olet kerta toisensa jälkeen uskonut ja yhtä usein myös pettynyt. Onko tämä taas joku keino saada sinut taas vaan uskomaan ja luottamaan ja kohta huomaat myös sen kaljan hiipineen teidän välinne ja satutat itseäsi taas entistä pahemmin? Voiko alkoholistin sanaan koskaan luottaa?

Onko mahdollista aloittaa suhdetta puhtaalta pöydältä? Sehän on lähes mahdotonta. Tunnette toisenne, tiedätte kaikki toistenne viat ja hyvät puolet, tiedätte kuinka käyttäydytte tietyissä tilanteissa ja tunnette toistenne historian. Tiedät tasan tarkkaan mitä toinen on sinulle tehnyt. Tiedät kuinka hän on sinua satuttanut. Vaikka pystyisitkin antamaan anteeksi kaiken, voitko ikinä unohtaa asiaa niin ettei se missään välissä juolahtaisi mieleesi ja vaikuttaisi päätöksiisi tai sanoihisi? Voiko alkoholistin puoliso koskaan luottaa ja päästää puolisoaan saunailtaan ilman että hän pelkää repsahdusta vaikka kuinka on sovittu aloittaa puhtaalta pöydältä? Tai entäpä jos suhteessa onkin ollut alkoholismin sijaan uskottomuutta, voiko petetty puoliso olla tuntematta pistoa sydämessään kun puolison puhelin piippaa outoon aikaan vaikka kuinka olisi anteeksi annettu ja aloitettu puhtaalta pöydältä. Ihan varmasi menneisyyden haamut seuraa mukana. Seuraavathan ne muutenkin suhteesta toiseen. Ihan varmasti jokainen jota on joskus petetty, pelkää kaikissa seuraavissa suhteissaan jossain vaiheessa että häntä petetään jälleen. Samalla tavalla alkoholistin ex-puoliso tarkkailee kaikissa suhteissaan kumppaninsa alkoholin käyttöä suurennuslasilla, tahtoi sitä tehdä tai ei. Mitenkä sitten onnistuu muka totaalisesti unohtaa mitä toinen on sinulle tehnyt ja jatkaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kannattaako vanhaa suhdetta edes yrittää lämmittää uudelleen? käykö siinä vähän niinkuin ruuan kanssa? kyllähän se eilinen ruoka vielä lämpenee, mutta ei se kyllä enää yhtä hyvältä maistu kuin ensimmäisellä kerralla. Kastikkeen koostumus kärsii, kasvikset joko nahistuu tai ylikypsyy. Pahinta on se että alkuun on polttavan kuumaa ja hetken päästä onkin jo niin haaleaa ettei enää maistu ollenkaan. Jos on mahdollista tehdä uutta ruokaa, niin minä ainakin teen. En tahdo mitään uudelleen lämmitettyä haaleaa soppaa. Vaikka uuden ruuan tekemisen meneekin aikaa ja se saattaa olla vaikeaakin, on se mielestäni parempi vaihtoehto.

Heidi

suo-juttu

Tänään on taas ollut aika mieltä myllertävä päivä, ja olen ymmärtänyt paljon asioita. Olen ymmärtänyt että meistä jokainen voi pelastaa vain itsensä. Ketään ei voi pelastaa vasten tahtoaan, eikä kukaan tule sinua pelastamaan jos et huuda apua, eikä välttämättä silloinkaan.

Vaikka toinen ihminen olisi kaulaansa myöten vajonnut suohon, et saa häntä revittyä sieltä ylös, jos hänen mielestään suossa olemisessa ei ole mitään pahaa. Sehän on täysin normaalia, kyllä täällä suolla muitakin käy. Ja miksi minun tarvii muka nousta täältä suosta kun sinä itsekkin siinä seisot vieressä? Ja kyllä minä täältä pois pääsen jos vain itse niin päätän. Noh, siinä vaiheessa kun ollaan tarpeeksi syvällä, ei sieltä suosta niin vain omin voimin noustakkaan. Kuinka pitkään siinä suossa pitää toisen rinnalla sitten seistä ja apuaan tarjota? Niin pitkään että toisella on suukin suon peitossa, ettei hän voi enää väittää vastaan ja voit väkipakolla repiä toisen ylös? Entäpä jos itsekin olet vajonnut jo vyötäröä myöden eikä voimat yksin kertaisesti enää riitä molempien pestamiseen? Mitä jos molemmat hautauduttekin suohon, kun olet sitkeästi vaan seissyt toisen rinnalla ja halunnut auttaa toista? Voiko toisen jättää yksin suohautaansa ja pelastaa oman nahkansa, jos toinen sinne tahtoo oikeasti itse vajota?

Jossain vaiheessa tulee vaan hetki, kun tuntuu ettei toinen ajattele ollenkaan järjellään ja tekee mieli heittää toista lapiolla ja huutaa että: "siinä, tätähän sinä tahdoit, kaiva syvemmälle vaan niin päästään sinustakin nopeampaa eroon!" Vaan eipä sekään auta. Syyllisyys kalvaa mieltä, eikä suossa oleva tartu lapioon, sillä ei kukaan saa puuttua suossa olemiseen, hän kyllä osaa ja tietää mitä tekee. Kyllä täältä kohta noustaan, odota vielä että vajoan viisi senttiä lisää, kyllä mä sit täältä nousen. Hetkeä aikaisemmin olette saattaneet yhdessä käydä kurssilla, jossa kerrotaan kuinka suosta pääsee ylös, mutta hän tuntuu unohtavan että ensimmäinen oppi oli että älä mene sinne suolle enää takaisin koskaan. Mutta pakkohan siellä suossa on nyt kerran vielä käydä oikein kunnolla, ja sen jälkeen, jos sieltä pääsee ylös, niin mennä vielä vilkuilemaan siihen suon reunalle. Ja siittäkin vielä valehdella: "Menen tuonne metsään vaan katsomaan onko siellä mustikoita, mutta suolle en ole menossa..." Kuinka moni uskoo että siltä reissulta palataan ennemmin housun lahkeet märkinä kuin täyden marjakorin kanssa?

Entäpä se oma pelastautuminen? Kuinka syvälle suohon voi toinen ihminen sinut vetää ennen kun voit sanoa, että: "kiitti hei, tää oli tässä" ja rämpiä itsesi ylös ja kadota näkymättömiin ja jättää toisen yksinään suohon? Kuinka syvälle voit vajota ennen kuin tajuat että tarvit itsekkin apua? Mitä jos kukaan ei kuule kun koitat huutaa apua? Entäpä kuinka kauan siihen menee että saat vaatteesi jälleen kuivaksi? Ja mitenkä muut ihmiset siihen suhtautuu, kun ilmoitat että olkoon siellä suossa, minä en enää jaksa yrittää repiä häntä ylös sieltä? Kuinka kauan siinä menee ettet ajattele suossa olevaa ihmistä? Kuinka kauan menee että et enää muista koko suota pahalla? Ja uskallatko enää koskaan lähteä kenenkään kanssa metsään? Entä jos hänkin tahtoo suolle?

Suosta pelastamiseen ja pelastautumiseen liittyy tuhottomasti kysymyksiä. Itse olen päättänyt kaivautua ylös suosta ja jättää taakseni ne ketkä eivät tahdo sieltä pois. Päätän lapioida itseni ylös ja heitän lapion toiselle, kaivautukoon ylös tai syvemmälle, minun voimat eivät riitä enää auttamaan kummassakaan. Pelastautukoon ken voi.

Heidi

Kokemus päihderiippuvuus luennosta

Vietin tässä eräänä päivänä vähän erilaisen illan, ja kävin kuuntelemassa eräässä yksityisessä päihdehoitoa tarjoavassa yrityksessä luentoa/ info-tilaisuutta aiheesta päihderiippuvuus ja lähimmäiset. Osittain tuli paljon asiaa, jossa vaan nyökyttelin ja pohdin että onkohan setä lukenut blogiani, mutta paljon tuli myös lisää tietoa aiheesta ja illan jäkeen jäi myös pohdittavaakin. Suosittelen vastaavia tilaisuuksia ihan kaikille, vaikkei oma tai juuri sen läheisimmän ihmisen juominen huolestuttaisikaan. Suomessa on kuitenkin todella paljon päihderiippuvaisia ihmisiä, ja onkin aika suuri ihme, jos joku ei tunne jotakin jolla olisi ongelmia jollakin tasolla asian kanssa.

Luennolla kerrottiin hyvin tarkkaan, että alkoholismi on sairaus, eikä sitä kukaan ole itse itselleen valinnut. Kerrottiin että kemiallisiin aineisiin kohdistuvat riippuvuudet luetaan krooniseksi aivosairaudeksi, eikä kyse ole siis tyhmyydestä eikä mielisairaudesta. Oli hienoa että sairautta avattiin enemmän ja kerrottiin miksi alkoholisti ei ymmärrä olevansa alkoholisti. Siellä avattiin hiukan silmiä myös sen suhteen, kuinka alkoholisti näkee maailman, ja huolestuneet läheiset. Luennolla kerrottiin myös alkoholismin kehityksestä, sen eri vaiheista ja mukanaan tuomista oireista.

Parasta antia luennossa oli ehkä sen pitäjä. Herra kertoi hyvin avoimesti omasta kokemuksestaan ja oman tarinansa alkoholistina. Hän onnistui luomaan sellaisen luottamuksen että mieli teki alkaa kertomaan omakohtaisia kokemuksia pelkän nyökyttelyn lisäksi.Valitettavasti hänen tarinansa oli liiankin tutulta kuullostava minun korvaan. Vastaavia tarinoita olen elämässäni nähnyt monia. Olisin voinut sillä istumalla ilmoittaa seuraavaan tilaisuuteen pikku-bussillisen ihmisiä, sen verran silmiä avaava kokemus oli.

Luennolla kerrottiin myös siittä, kuinka perinnöllisestä sairaudesta on kyse. Tästä tulikin ehkä ne suurimmat pohdinnan aiheet, entä jos minäkin sairastun joskus? On kuitenkin hyvin todennäköistä että olen perinyt alkoholisti geenejä, enkä minäkään kuppiin sylje. On minullakin ollut elämässäni hetkiä, jolloin olen pohtinut että meneekö nyt liian kosteissa merkeissä. Onneksi tällä hetkellä alkoholin käyttö on pysynyt aika kohtuullisena, eikä minusta tunnu pahalta olla juomatta. Mutta entä jos sairaus puhkeaa päälle? Huomaanko sitä itse ollenkaan, vaikka tiedostan riskit ja olen jonkin verran perillä taudista ja sen kehutyksestä? Pitäisikö varmuuden vuoksi itsekin raitistua kokonaan?

Luennolla kerrottin myös lyhyesti siittä, kuinka päihderiippuvuus vaikuttaa läheisiin. Hiukan olin tyrmistynyt kun seinälle lävähti tieto-isku läheisriippuvuudesta. ensimmäisenä tuli mieleen, että en minä ainakaan mikään läheisriippuvainen ole, en minä roiku kenessäkään kiinni. Kuitenkin kun meille alettiin kertomaan, että läheisriippuvaisuus tarkoittaa sitä, että ihminen elää toisen ihmisen kautta. Kuinka ihminen tekee asioista joista ei pidä, suojellakseen läheistään. Esim. peittelee läheisensä juomista pienillä valkoisilla valheilla ja rakentaa kulisseja pitääkseen läheisen tyytyväisenä. Kuinka alkoholistin lapsetkin valehtelevat alkoholistille pitääkseen hänet tyytyväisenä jottein konflikteja syntyisi. Tämä oli mielestäni todella mielenkiintoinen osio, ja meinaan tutustua aiheeseen vielä tarkemmin, jotta voin käsitellä mörköjä sisälläni.

Kaiken kaikkiaan kahden ja puolen tunnin luennosta jäi hyvä tunne. Kamalia asioita, mutta tieto että niistä voi päästä yli, oli todella lohduttavaa. Suosittelen tosiaan kaikille käymistä tälläisellä luennolla. Rohkeasti vaan mukaan, vaikka ovesta sisään astuminen saattaakin pelottaa. Minulle ja seuralaiselleni tämä oli todella silmiä avaava kokemus. Harmi vaan että tämän yrityksen hoidot ovat niin kalliita, olisin muuten varmaan heti ilmoittautun läheisille tarkoitettuun avohoito-ohjelmaan. 

Tilassa, jossa luento järjestettiin, luki seinällä kuta kuinkin näin: mitä täällä kuulet, mitä ja ketä täällä näät, pidä se mielessäsi, mutta älä kerro siitä muille. Käsitin, että tällä haetaan tietynlaista vaitiolovelvollisuutta hoidossa käyvien kesken. En kuitenkaan usko että tämä blogi-päivitys on haitaksi kenellekkään, en kuitenkaan kertonut ketä ja missä näin. Lisäksi kaikki tämä tieto mitä tänne kirjoitin, löytyy kyseisen firman netti-sivuilta, joten enpä tässä mitään valtion salaisuuksia jakanut.

Jälleen kerran; rauhaa ja rakkautta kaikille:
Heidi

Alkoholisti aikuinen lapsi

Olen tätä blogia kirjoittaessani alkanut pohtimaan oman alkoholisti isäni vaikutusta elämääni. En ennen ole myöntänyt asian vaikuttaneen elämääni milläänlailla sen jälkeen kun välit isään katkesivat. Olen tietoisesti sulkenut isän ajatuksistani ja koittanut olla ajattelematta koko ihmistä. Nyt kuitenkin olen lukenut netistä aika paljon alkoholistien aikuisten lasten oireista. Pakko myöntää, että vaikka kuinka koittaa kieltää ja välttää aiheen ajattelua, isälläni ja hänen alkoholismillaan on ollut todella suuri vaikutus elämääni ja on edelleenkin.

Ensimmäisen kerran kun löysin netistä kuvailun alkoholistin aikuisen lapsen oireista, järkytyin todella paljon. Liki 20 kohdan listasta en löytänyt montakaan kohtaa joka ei olisi kuvannut minua jollain tasolla. Miten ihminen jonka kanssa olet viettänyt vain elämäsi ensimmäiset kahdeksan vuotta, on voinut vaikuttaa sinun nykyiseen elämään niinkin paljon? Kuinka varhaisessa lapsuudessa koetut asiat voivat vaikutaa jopa aikuisen ihmisen persoonallisuuteen niin paljon. Monta asiaa valkeni minulle, tuli ahaa-elämyksiä, siis onko mahdollista että lapsuuden kokemuksista johtuen nautin töissä kiireisten kriisi-päivien jälkeisestä tunteesta, kun olen pystynyt hallitsemaan pientä kaaosta koko päivän? Johtuuko se että minun on vaikeaa rentoutua ja antaa toisten tehdä päätöksiä puolestani isäni alkoholismista?

Luin myös että alkoholistien lapset löytävät itsensä usein suhteesta jossa yrittävät pelastaa kumppaninsa jostain, esim. alkoholismista tai muusta riippuvuudesta. noh, ei siittä sitten sen enempää enään. Alkoholistien lapset keräävät ympärilleen draamaa, ja keikuttavat venettä tarkoituksella saadakseen elämäänsä draamaa ja konflikteja. Näissä tilanteissa alkoholistin lapsi saa jonkinlaisen adrenaliini-piikin ja vallan ja kontrollin tunteen. Saman adrenaliini-piikin ja tilanteen hallitsemisen tunteen vuoksi monet alkoholistien lapset saattavat alkaa harrastamaan esimerkiksi extreme lajeja. Kontrollin tunne on ilmeisesti todella yleinen tarve alkoholistien aikuisilla lapsilla. Kokoajan pitää olla tilanteen herra, ja tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Parisuhteessa alkoholistin lapsi tahtoo erityisesti pitää tiukan kontrollin. Hylätyksi tulemisen tunteen pelko on niin suuri. Tunteiden näyttäminen ja jopa kokeminen voi olla vaikeaa. On vaikeaa luottaa toiseen ihmiseen ja siihen että kelpaat sellaisena kuin oikeasti olet. Alkoholistin lapsen on todella vaikeaa vain heittäytyä rakkauden vietäväksi ja rakastaa vaan ilman että on kokoajan varpaillaan ja valmiina jättämään toinen, ennen kuin hän jättää sinut. Ketään ei saa päästää liian lähelle, ettei satuta itseään jos toinen lähteekin pois. Omaa sydäntä suojellaan liiaksikin , ettei vaan sydän särkyisi lopullisesti.

Alkoholistin lapsen on vaikeaa päästää irti kontrollistaan, rentoutua ja nauttia elämästä. Hauskan pitäminen toisten nähden on vaikeaa. Sisäinen lapsi kokee vahvaa tarvetta olla kokoajan täydellinen, huomaamaton ja nolaamatta itseään ja pitämään itsensä koko ajan tilanteen tasalla. Alkoholistin lapsen voi olla vaikeaa tunnistaa omia tarpeitaan ja sitä mistä nauttivat. Alkoholistin lapsista tulee usein myös itse jollain tavalla riippuvaisia. Heistä löytyy todella paljon työnarkomaaneja, peliriippuvaisia, läheisriippuvaisia ja valitettavasti myös alkoholisteja.

Alkoholistin lapsi on koko ajan varuillaan ja tutkii ympäristöään mahdollisten kriisien varalta. Koko ajan pieni varpaillaan olo aiheuttaa stressiä ja masennusta. Alkoholistin lapset stressaantuvat ja masentuvat helposti. Alkoholistin lapsi on omimmillaan pienen kriisin keskellä, jossa hänellä on kuitenkin langat käsissään kokoajan. Alkoholistin aikuinen lapsi hakee hyvin usein hyväksyntää kaikilta. Vaikka tapoihin saattaa kuulua draaman aiheuttaminen alkoholistin lapsi ei silti halua suututtaa ketään ja tahtoo miellyttää kaikkia ja saattaa kadottaa jopa oman identiteettinsä.

Tässä vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka alkoholisti vanhempi vaikuttaa lapsensa tulevaisuuteen myös pidemmällä aika välillä. Toki monet asiat ovat sellaisia että näistä saattaa myös ihan normaalin perheen lapsikin löytää itsensä. Itseäni nämä asiat ovat mietityttäneet aika paljon, ja olen päättänyt yrittää tehdä asioille jotakin. Yritän tietoisesti luopua kontrollistani, ja yritän olla ajattelematta niin paljon sitä, hyväksyvätkö ihmiset minut sellaisena kuin olen. Alan etsimään sisäistä lastani joka osasi pitää hauskaa. Menen tänä kesänä keinumaan ja laskemaan liukumäkeä, päivällä, muiden nähden. Ja jos tapaan jonkun, koitan laskea suoja-muurini ja antaa hänelle kaiken itsestäni, silläkin uhalla että minulla saattaa särkyä sydän. Yritän rentoutua ja olla armollinen itselleni. Kaikesta kokemastani huolimatta, olen kyllä ihan hyvä tyyppi ja kai se minäkin ansaitsen joskus olla oikeasti onnellinen ja tuntea niitä niin suuria tunteita että itku pääsee.

Heidi

uutta alkua

No niin, nyt ollaan uudessa kodissa ja elämä alkaa asettua pikku hiljaa uusille urille. Tavarat alkavat löytämään omat paikkansa, lapset ja kissat ovat tottuneet jo uuteen kotiin ja minä myös. On ollut ihan kiva huomata että pärjään myös yksinkin ihan mukavasti. Jonkin aikaa koti-töitä vältelleenä, on ollut hassua huomata että saatan nykyisin imuroida jopa kaksi kertaa päivässä, outoa lisä-energiaa on siis ainakin jostain ilmaantunut, ja hyvä niin. On ollut myös ihanaa tulla pitkän työpäivän päätteeksi kotiin, jossa ei odota kuin nälkäiset kissat. Kissat eivät odota mitään muuta kuin että avaan pari ruoka pussia ja rapsutan hetken aikaa, sen jälkeen olen vapaa tekemään mitä huvittaa. Voin katsoa telkkarista juurinkin sitä kanavaa mitä tahdon, voin näprätä puhelintani tai tietokonetta niin paljon kuin huvittaa ja mikä parasta, kissat eivät ainakaan vielä ole pikku sievässä, kaljalta lemuten, tulleet kiukuttelemaan jostain turhan päiväisestä asiasta. :)

On toki ollut hetkiä jolloin sitä ehkä on pikkuisen kaivannut seuraakin. Enkä nyt tarkoita että kaipaan parisuhdetta, vaan hetkittäin on ollut sellainen olo, että voisi hetken puhua jonkun aikuisenkin kanssa. Onneksi on kavereita jotka poikkeilee kahvilla aina silloin tällöin etten tule ihan höperöksi lasten ja kissojeni kanssa. On ihan arkipäiväisiä asioita, joita on aikaisemmin jakanut toisen kanssa, ja yhtä äkkiä huomaat selostavasi kissoille kenetkä näit kaupassa tai lapsille Emmerdalen viimeisimpiä käänteitä. Jotain yhteistä miehessä ja lapsissa kuitenkin on, joudut kertomaan että olet juuri värjännyt hiuksesi ja vastaus on sama: ai, ihan hienot. :D Ja luojan kiitos puhelimet on keksitty, varsinkin nyt kun ei tarvitse miettiä kuinka kauan voi puhua ystävän kanssa puhelimessa, ilman että toinen pahoittaa siitä mieltään.

Ihan mukavasti siis on kaikki sujunut, toki on ollut hetkiäkin jolloin hermot on paukkunut. Kyllähän se edelleen loukkaa, kun paljastuu toisesta ihmisestä yllättäviä, ei niin mukavia piirteitä vaikka onkin jo erilleen muutettu. Vanhat valheet ja kertomatta jättämiset sattuu edelleen, kun tajuaa kuinka tyhmä itse on ollut kun on uskonut kaiken ja sinisilmäisesti tahtonut uskoa toisesta vaan kaikkea hyvää. Menneisyyden haamut satuttaa varmaan vielä pitkään. On myös ollut jännä seurata kuinka ihmiset suhtautuvat tähän kaikkeen. Blogi on saanut paljon enemmän huomiota kuin olisin ikinä voinut kuvitellakkaan. Aloin kuitenkin kirjoittamaan tätä ihan omaksi terapiakseni sala-nimellä. Olen toki nyt oman nimeni vaihtanut teksteihin, ja olen jopa yhden linkin laittanut facebook-sivulleni ilman mitään "lukekaa mun blogia" säestyksiä, vaan ihan vaan pelkän linkin "johonkin ramdom-blogiin". Paljon on tullut kehuja, mutta olen kuullut myös juurikin niitä kommentteja joita osasinkin odottaa: minä vaan musta-maalaan ex-miestäni, ja kuinka ex-mieheni ei voi olla tuollainen. Facebook-kavereitakin on kadonnut listaltani, ilmeisesti blogini ansiosta. Noh, muistuttaisin kuitenkin, että tarkoituseni ei ole ollut musta-maalata ketään, vaan purkaa omia tuntemuksiani ja ajatuksiani asioista. Olen kirjoittanut asiat niinkuin minä olen ne kokenut ja pyrkinyt kirjoittamaan asioista paljon yleisellä tasolla. Ja muistuttaisin myös, ettei kukaan voi sanoa mitä toisten perheissä oikeasti tapahtuu, jos ei itse asu siinä samaisessa taloudessa. Vaikka naapurilla onkin upea kallis käsilaukku ja hän palasi juuri ulkomailta lomalta, se ei tarkoita välttämättä että naapuri ui rahoissa, vaan laskut saattavat ihan hyvin kiertää ulosoton kautta. Vaikka toinen naapuri näyttää päällisin puolin hyvin voivalta, voivat vaatteet verhota alleen perheväkivallan jäljet. Ihan samanlailla joku naapuri voi olla alkoholisti, vaikka käykin töissä ja päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä.

Mutta, tosiaan, uusi sivu elämässä on käännetty ja kaikki on aikas hyvin, mulla on kiva pieni koti, mulla on todella ihanat lapset, huippu ystäviä ja perhe tukiverkkona, eikä töissäkään ole mitään valittamista. Eipä sitä paljon muuta voi ihminen toivoa.

Kaikkea hyvää myös kaikille muillekin.
Heidi

Avioero ja ananasveitsi

Tässä pakkaillessani tavaroita muuttoa varten olen pohtinut aika paljon avioliittoja ja avioeroja noin yleisellä tasolla sekä omia henkilökohtaisia tuntemuksiani. Miltä tuntuu mennä naimisiin, miltä tuntuu erota, koska on oikea aika erota. Jonkin verran on ehtinyt omakohtaisia kokemuksiakin asiasta kertymään, sillä tosiaan tämä on jo toinen avioeroni. Ja voin sanoa että ei tämä ainakaan helpompaa ole, vaikka kokemusta asiasta löytyykin jo.

Voin sanoa että fyysisesti tämä eroaminen ainakin sattuu. Selkä huutaa hoosiannaa vaikka vasta murto-osa tavaroista on pakattuna. Onneksi töistä on viikko lomaa, joten saan kantaa tavarani rauhassa uuteen osoitteeseen. Eikä tämä henkisellä puolellakaan ole helppoa. Eroa on toki tehty jo "pieni ikuisuus", johan siitä on liki vuosi kun eropäätös tehtiin ja avioeropaperit laitettiin postiin. Päätimme erota rauhalliseen tahtiin, jotta lasten olisi helpompi sopeutua tilanteeseen ja saisimme yhteisen talomme myytyä. Välillä tämä on tuntunut hyvältä ratkaisulta, välillä taas tulee mieleen että miksi en vaan heti pakannut kamojani ja lähtenyt. Miksi ihmeessä pitkitän asiaa? Miksi ihmeessä menin välillä kuvittelemaan että ongelmat vaan katoaisivat jonnekin itsestään? Eropäätös oli kuitenkin jo tehty, kuvittelinko että mies yllättäen lopettaisi juomisen ja pystyisin jälleen luottamaan häneen ja rakastuisin uudelleen häneen?

Nyt tavaroita pakatessani olen käynyt läpi laajan tunteiden kirjon. Välillä olen itkenyt että tässäkö tämä nyt oli, taasko minä epäonnistuin rakkaudessa. Haikein mielin pakkasin tee-mukejani ja pohdin että enpä taida enään koskaan saada aamuteetä sänkyyni. Joidenkin tavaroiden kohdalla tunsin jonkin sortin vihaa ja katkeruutta: tätä en kyllä ainakaan tänne jätä, tämä on minun! Ihan kuin mies tekisi jotain niinkin tarpeellisella esineellä kuin ananas-veitsi (kyllä! sellaisia on olemassa!), varsinkaan kun mies ei edes syö tuoretta ananasta. :D Silti tunsin olevani hyvinkin ilkeä ihminen pakatessani tuon huippu tärkeän kapistuksen laatikkooni. Välillä taas tuli jonkinlainen sääli, sympatia ja järki touhuihin. Vaikka mies tahtoikin vain kaikki isot kahvimukit itselleen, oli minun pakko jättää myös pari pienempääkin teema-kuppia hänen tahtonsa vastaisesti, sillä tiedän että hänen veljen vaimo tykkää juoda kahvinsa pienemmästä kupista. ( Ole hyvä vaan! ) Hetkittäin olen laulanut ja tanssinut tavaroita pakkaillessani iloisena, vihdoin pääsen muuttamaan, vihdoin pääsen aloittamaan elämääni uudelleen. Vihdoin saan unohtaa alkoholin tuomat ongelmat. Ja taas vaihtuu tunteet, huoli on edelleen suuri. Kuinka hänen käy kun lähden, kuinka lapasesta juominen lähtee kun en ole vahtimassa vieressä? Kuinka pystyn antamaan lasten tavata häntä? Pystyykö hän olemaan kuinka monta päivää kuivinsuin lasten takia? Entäpä jos jotain sattuu? Mies on kuitenkin todella hyvä isä ja touhuaa lasten kanssa ja niin edelleen, mutta kun se kalja vie, niin se vie. Ja taas huomaan itkeväni. Miehen alkoholi-ongelma seuraa minua kaikesta huolimatta lasten kautta juuri niinkuin papille luvattiin: kunnes kuolema meidät erottaa.

Miksi olen koskaan mennyt naimisiin? Ensimäisellä kerralla tein sen ehkä siksi, että se nyt vain oli luonnollinen jatkumo sille että olimme kihloissa ja meillä oli pieni lapsi ja naivisti kuvittelin avioliiton pelastavan jotain ja sitovan meidät ikuisesti yhteen. Noh, toisin kävi ja avioero laitettiin vireille, ennen kuin kaikki olivat kuulleet edes meidän menneen naimisiin. Menimme salaa kaikilta naimisiin ja papin edessä oloni oli jotenkin epätodellinen, tuntui kuin olisin ollut tekemässä jotain pikku pahaa. vähän sama fiilis kun lapsena käy omppovarkaissa. Toisella kerralla kaikki oli toisin. Olin ihan varma mitä olin tekemässä ja olin aivan varma että tämä on tässä, tuon miehen kanssa istun vanhana keinutuoleissa ja muistelen menneitä. Vaikka kaikki merkit alkoholi-ongelmista oli tuolloin jo ilmassa, olin jotenkin onnistunut sulkemaan siltä silmäni kokonaan. Vaikka suhteemme ei koskaan ole ollut mitenkään helppoa, olin varma että olimme hyvä tiimi ja meillä on toisemme tukenamme ja yhdessä pystymme mihinkä vaan. Olisimme varmaan pystyneetkin, jos olisimme molemmat tahtoneet samaa asiaa, ja nähneet alkoholin samanlaisena osana elämäämme. Joko molemmat olisimme olleet sokeita ongelmalle, tai molemmat olisimme nähneet sen yhtä selvästi.

Tällä iällä kun tekee jo toista avioeroaan, miettii todella tarkkaan että teenkö nyt oikean päätöksen. Voiko oikeasti olla niin paska tsäkä että on 33v ja kaksi kertaa eronnut? Lehdet ovat pullollaan juttuja eroihin liittyvistä asioista: 6 asiaa josta tiedät että ero on oikea ratkaisu, Kysy itseltäsi nämä 8 asiaa ennen eropäätöstä jne. Voin kertoa että olen varmasti lukenut näistä jokaisen ajatuksen kanssa. Olen monta kertaa pohtinut että luovutanko liian aikaisin? Vieläkö jaksan yrittää ja antaa vielä kerran uuden mahdollisuuden? Kuinka kauan pitää jaksaa yrittää? Mikä on normaalia vastoinkäymistä jossa olen luvannut rakastaa? Rakastaako tuo toinen minua oikeasti vaikka satuttaa minua jatkuvasti uudelleen ja uudelleen samalla tavalla, vaikka tietää minun siitä kärsivän? Jotenkin vaan päätin että minun on parempi elää yksin lasten kanssa, kuin suhteessa, joka tuottaa minulle enemmän tuskaa kuin iloa. Kyllä sen vaan tietää ilman iltapäivälehtien ohjeitakin jolloin oma mitta tulee täyteen ja on aika jatkaa matkaa eri suuntiin. Arvostan edelleen suuresti pareja jotka saavat homman toimimaan ja viettävät vuosikymmeniä yhdessä. Se ei todellakaan ole aina varmasti helppoa, mutta johonkin se oma raja sietokyvylleen on vedettävä ja tajuttava mitä on valmis kestämään että voi elää onnellisen elämän. Kerran täällä kuitenkin vaan eletään.

Tämä vuosi on ollut todella raskasta henkisesti. Olen ollut todella loppu. Kotona ei mikään jaksa kiinnostaa, kun tietää että tämä ei ole minun kotini enään kauaa. Ei huvita siivota eikä sisustaa. Ei huvita pihassa touhuilla: turha sinne on mitään porkkanoita istutella, en minä sitä satoa ole täällä enään keräämässä. Myös lähipiirille on aika ajoin saanut selventää tilannettamme. "Asumme yhdessä edelleen niinkuin aviopari, mutta avioero on vireillä/ astunut jo voimaan." "Olemme edelleen eroamassa vaikka yhdessä tulimmekin teille kyläilemään." Monelle minun muuttoni on tullut yllätyksenä: ai, te olettekin oikeasti eroamassa. Vanhoihin tuttaviin törmätessä tai uusiin ihmisiin tutustuessa on ollut kiva koittaa selittää tilannetta. En koe olevani enään naimisissa, mutten koe olevani sinkkukaan. En seurustele, mutten koe olevani valmis / oikeutettu vielä uuteenkaan suhteeseen. En ole oikein itsekkään ollut varma mikä minun parisuhde-statukseni. Onneksi sitä ei tarvitse kovin usein miettiä. Lapset tuntuvat myös jo kärsivän tästä tilanteesta. Koska me oikein muutetaan, otetaanko me pleikkari mukaan, mihinkä me muutetaan? Nyt myös viime aikoina on alkanut tulemaan lapsilta kommentteja: "sulla on ihan tyhmät säännöt, äitillä on paremmat." "Onneks me kohta muutetaan niin ei tarvi kuunnella enään sua." Että se siittä lapsi-ystävällisestä, lempeästä hitaasta erosta. Noh, nyt vedellään viimeisiä hetkiä ja kohta alkaa uudet haasteet elämässä, meillä kaikilla.

Heidi

Vahvuudesta ja rohkeudesta

Jaoin viime kirjoitukseni jälkeen facebookissani linkin tähän blogiin, ilman mitään viite sanoja. Yllättävän moni olikin klikannut linkkiä ja jaksanut jopa lukea tekstejäni. Seuraavan vuorokauden aikana sain todella paljon kannustavia viestejä niin facebookissa kuin puhelimeenkin, kiitos todella paljon kaikille, tippa tuli linssiin useaan otteeseen. Muutamissa viesteissä joku sanoi minun olevan rohkea ja vahva ihminen, kun uskallan kirjoittaa alkoholismista. Menin ihan hämilleni asiasta, en minä koe olevani millään tapaa rohkea tai vahva ihminen, päinvastoin. Hyvin usein olen tuntenut itseni hyvinkin raukkamaiseksi ihmiseksi, kun jätän minulle rakkaan ihmisen yksin sairautensa kanssa. Ja ehkä vielä useammin olen kokenut itseni heikoksi ihmiseksi alkoholin rinnalla. Teen niin tai näin, alkoholi menee edelle. olen koittanut jopa kiristää miestä raittiiksi, tietysti siinä epäonnistuen. Olen ollut muka vahva ja lyönyt nyrkkiä pöytään, että nyt tämän touhun on loputtava, ja silti sanani ovat menneet kuuroille korville. Tuntuu että olen kokeillut kaiken mahdollisen nujertaa ongelman, ja silti hävinnyt taistelun.

Tiedän toki että alkoholi ongelmat ovat edelleen suuri tabu, eikä niistä todellakaan puhuta ääneen missään. Harvassa kahvipöydässä keskustellaan alkoholismista ja sen tuomista ongelmista. Tänään eräillä kutsuilla avasin suuni ja jollain tapaa sivuutin aihetta kuinka alkoholisti "valehtelee" toisin sanoen jättää kertomatta asioita ja vetoaa siihen ettet ole kysynyt oikeaa kysymystä, joka voi olla niin päätön ettet voi edes kuvitella että sellasia asioita pitäisi kysellä. Samalla sekunnilla tunsin suurta häpeää että paljastin olevani alkoholistin läheinen, enkä tiennyt minne olisin katseeni kääntänyt. Välittömästi mietin miten vaihdan puheen aiheen pikaisesti vai ryntäänkö vaan ulos. Onneksi puheenaihe vaihtui pian ja sykkeenikin tasaantui nopeasti. Jos vieraiden ihmisten edessä on niin vaikeaa tunnustaa olleensa suhteessa alkoholi-ongelmaisen ihmisen kanssa, kuinka vaikeaa olisikaan myöntää ääneen olevansa itse alkoholisti? Ongelman tunnustaminen ja sen myöntäminen on kuitenkin se ensimäinen askel kohti paranemista. On varmasti todella vaikeaa myöntää ensin itselleen ja sen jälkeen myös muille että on voimaton alkoholin edessä.

Olen huomannut että monista paheista luopumistaan joutuu selittelemään ja kieltäymistään perustelemaan usein muille ihmisille. Entinen tupakoitsija joutuu usein selittämään toisille että miksi hän ei nyt tule tupakalle ja kuinka kauan on ollut polttamatta ja että on tosissaan lopettamisen kanssa ja että joskus tekee mieli retkahtaa, mutta nyt ajatteli olla polttamatta. Ruokavalionsa uudistanut joutuu selittelemään miksi hän ei nyt ota pullaa ja kuinka kauan on ollut ilman herkkuja ja kauanko meinaa vielä jaksaa ja montako kiloa on tavoitteena pudottaa ja montako kiloa on jo lähtenyt. Samoin ihminen joutuu selittelemään juomattamuuttaan kun alkoholia olisi tarjolla mutta kieltäytyy siittä kuitenkin. Hyväksyttäviä syitä tuntuu olevan vain kuskina oleminen ja naisilla raskaus. Entäpä jos ei vaan maistu tai takana onkin sairaus? On helpompaa kertoa että jättää pullat väliin keliakian vuoksi kuin se että jättää kaljan väliin alkoholismin takia. Kukaan ei sano keliaakikolle että ota nyt seuraksi edes yksi keksi, mutta alkoholistille voi kyllä sanoa ettei kai se yksi kalja mitään haittaa. Nostan todellakin hattua kaikille niille ihmisille jotka ovat myöntäneet ongelmansa ja hakeneet siihen apua. On todella upeaa että joukossa on myös niitä todella rohkeita ihmisiä jotka ovat antaneet itsestään haastatteluita ja kertoneet oman tarinansa muillekin. Olen viime aikoina lukenut useita näitä tarinoita. Tarinat ja kokemukset ovat olleet hyvin erilaisia, mutta silti niistä löytyy usein sama kaava: kukaan ei ole tajunnut ensin ongelmaansa, sitten jonkin ajan päästä ollaankin oltu todella pohjalla ja on tapahtunut järkyttäviä asioita ennen kuin herääminen ongelmaan on tapahtunut. Heräämisen jälkeen on käyty rankka taistelu, mutta periksi ei ole annettu ja loppujen lopuksi kuoriutuu vahvempi ihminen joka arvostaa elämäänsä.

Miksi se on vaikeaa tajuta ongelmaansa ennen kuin siellä pohja-mudissa on pyöritty? Toki näitäkin tarinoita löytyy varmasti jossa ongelmaan on herätty ajoissa, mutta miksi niistä ei kirjoiteta? Miksi ihmisille annetaan kuva että alkoholisti ovat asunnottomia, työttömiä ja läheiset ovat hylänneet heidät? Miksi niin harvoin puhutaan siittä että alkoholismia on myös se että työpäivän jälkeen pitää rentoutua viinipullon kanssa lähes joka ilta? Nyt onneksi on hiukan alettu puhumaan enemmän muistakin alkoholi-ongelmaisista kuin perinteisistä puisto-kemisteistä. Olemme kuitenkin vielä kaukana siittä että suomalainen voisi olla firman pikku-jouluissa alkoholittomalla linjalla vain sen vuoksi että viime aikoina on tullut otettua niin usein. Meillä suomalaisilla varsinkin on joka suvussa varmasti kokemuksia alkoholismista, joten miksi se on niin vaikeaa tarkkailla omaa juomistaan ja tiedostaa että siitä voi tulla ongelma? Ja miksi siitä ei voida puhua ääneen, kun kohtalotovereita on tuhansittain?

Tiedän kyllä että meitä alkoholistien omaisia on enemmän kuin alkoholisteja, ja silti hyvin harva kehtaa sitä ääneen tunnustaa. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu omista saati omaistensa ongelmista huutelu, täällä pidetään vaan kulisseja yllä ja alkoholista johtuvat avioerotkin usein kuitataan kolmannen pyörän aiheuttamiksi. On muka hyväksyttävämpää pettää toista, kuin lähteä alkoholin vuoksi. Oli ehkä jollain tapaa rohkeaa kertoa totuus julkisesti netissä, mutta mielestäni ne ihmiset,  jotka myöntävät ongelmansa itselleen ja läheisilleen vaikka vain kuiskaamaalla ja hakevat apua puhumatta siitä suuremmin ovat PALJON rohkeampia kuin minä olen koskaan ollut. Ne ihmiset ovat oikeasti vahvoja, jotka sosiaalisesta painostuksesta huolimatta pystyvät sanomaan ei olut-tuopille, vaikka mieli tekisikin kaataa koko korillinen kurkusta alas.

Heidi

"Kaapista" ulos

Tämä on eräänlainen jäähyväiskirje. Jäähyväiset minun nykyiselle elämälleni. Jäähyväiset kaikelle henkiselle taakalle jota olen kantanut sisälläni. Tämä tulee ehkä olemaan rohkein tekoni koko elämässäni, mutta olen valmis ottamaan tämän askeleen sillä olen nyt vihdoin sisäistänyt oikeasti sen, että tämä on minun elämäni ja minä elän vain kerran. Olen jankuttanut tuota mantraa jo pitemmän aikaa, mutta tänään vihdoin sisäistin kaiken.

Viime tekstissäni lupasin lopussa että tulen "kaapista ulos" tämän piilo-bloggailuni kanssa kun tuhat käyntiä sivuilla tulee täyteen, mutta tänään tuli sellainen olo, että minun on tehtävä se juurikin nyt, nyt on se hetki. Nyt on se hetki kun en voi enään itkeä toisen olkapäätä vasten, vaan nyt minun on ryhdistäydyttävä ja pyyhittävä itse kyyneleeni ja tehdä asioille jotain, ettei toistuvasti tarvi saman asian takia itkeä uudelleen ja uudelleen. Siispä kaikille teille tiedoksi jotka ovat nyt ensimmäistä kertaa eksyneet tätä lukemaan, olen muutaman kuukauden aikana purkanut omia ajatuksiani ja tuntemuksiani tähän blogiin. Ja nyt heti huomautus, etä kaikki ovat MINUN mielipiteitäni, MINUN ajatuksiani ja asiat olen kirjoittanut niinkuin MINÄ ne olen kokenut. MINUN elämäni, MINUN blogini. Sain nimittäin juurikin taas kuulla, kuinka on väärin että kirjoitan asioita vain omasta näkökulmasta ja oman puoleni tarinoista. Noh, siihen on ehkä syynsä, minun on vaikea tietää mitä toisten päässä oikeasti liikkuu, minun on mahdotonta kirjoittaa toisen ihmisen ajatuksia ja tuntemuksia. Pohdin myös että voinko kirjoittaa tätä oikealla nimelläni, etten loukkaa vaan ketään. Mutta ovatko ihmiset miettineet kuinka paljon he ovat minua loukanneet näissä asioissa joista olen kirjoittanut. Ovatko nämä ihmiset jotka ovat alkoholismillaan tai muilla tavoilla satuttaneet minua miettineet minun tunteitani, eikä todellakaan. Entäpä ne läheiset ihmiset jotka saattavat tästä pahoittaa mielensä? Ovatko he miettineet kuinka minä olen pahoittanut mieleni, kun olen yrittänyt kertoa heille tilanteestamme ja he toteavat vain: "että eihän tuo nyt ole niin vakavaa tai iso ongelma." Eipä tietenkään ole iso ongelma, muuten vaan itken asiasta, olen hajoittamassa asian takia perheeni ja avioliittooni, eihän tämä voi olla iso ongelma minulle. Tiedän että minulla on myös takanani niitä ihmisiä, jotka jaksavat tukea ja kuunnella minua myös vaikeina aikoinani, ja jollain tapaa myös ymmärtävät minua.
 

Olen kirjoittanut tähän blogiin paljon hyvin henkilökohtaisia asioita. Hyvin suuri osa tekstistä on ihan sitä totisinta totta. Osassa olen kuitenkin käyttänyt vastaavanlaisia esimerkkejä jotka ovat tapahtuneet jollekkin läheiselleni, joten kaikkea ei kannata ottaa niin kirjaimellisesti, että kannattaa alkaa puhumaan pitkin kyliä että näin on  minulle tapahtunut ja näin on sanottu. Älkää myöskään tuomitko ketään näiden kirjoitusten perusteella, nämä ovat vain minun ajatuksiani, asioilla on myös se toinenkin puoli. Tämä ei kuitenkaan ole mikään päiväkirja, vaan minun "ajatusteni kaatopaikka". Tarkoitukseni ei ole ollut syytellä ketään, vaan kirjoittaa ongelmista yleisellä tasolla. Tarkoitus on ollut kirjoittaa ongelmista, ei henkilöistä. Vaikka asiat joista olen kirjoittanut, ovat vakavia ja olen kirjoittaessa tirauttanut useita kyyneleitä, ei tämä tarkoita että elämäni olisi ollut pelkkää kärsimystä ja helvettiä. Olen monesta asiasta hyvinkin onnellinen ja iloinen ja elämässäni tapahtuu paljon myös hyviä asioita.

Nyt on kuitenkin tullut oikeasti aika kääntää uusi sivu elämässä esiin ja tartuttava toimeen jotta turhasta henkisestä painolastista pääsee eroon. On oikeasti käsiteltävä kaikki asiat loppuun ja aloitettava puhtaalta pöydältä uusiksi. On ison muutoksen aika. On aika muuttaa ja aloittaa toisenlainen elämä. Se ei tule olemaan todellakaan helppoa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei enään ole. Tämä on kuitenkin minun elämäni ja minun on elettävä sitä itselleni ja lapsilleni. Minun on elettävä niin, että minulla ja lapsillani on hyvä olla. Minun on otettava oma elämäni takasin haltuun ja elettävä itse omien valintojeni kanssa.

Myös minulla on oikeus omiin mielipiteisiini ja oikeus olla onnellinen. Meillä kaikilla on oikeus omiin mielipiteisiimme ja oikeus olla onnellisia. Jos sinä olet asioista erimieltä kuin minä, en siitä suutu. Mutta minun mielipiteeni asioista ei muutu sen vuoksi että sinä olet niistä erimieltä. Voin muuttaa toki mielipidettäni, mutta se ei tapahdu sen vuoksi että joku toinen sanoo olevansa asiasta erimieltä. Minun tarvii oikeasti  kokea ja nähdä asia toisella tavalla, jotta voin muuttaa mielipiteeni.

Päätän tämän sekavan ulos tulon hippimäisesti toivottaen kaikille Rauhaa ja Rakkautta, niitä tässä maailmassa ei ole koskaan liikaa.

Heidi

Häilyviä rajoja...

Joskus tulee tilanteita eteen jolloin omia rajojaan on vaikea pitää. Olet päättänyt että nyt alkaa laihdutuskuuri ja popsit kiltisti salaattia koko viikon ja viikonloppuna annat itsellesi luvan vähän herkutella, hetken päästä huomaat että: ohoh, koko levy suklaata katosi jonnekkin. hups. Joskus taas huomaat että sinun piti vaan hiukan pelata jotain koukuttavaa peliä ja nyt onkin jo tunti mennyt. Nämä ovat ehkä ihan normaaleja ja pieniä ja loppujen lopuksi jopa todella harmittomia lipsahduksia, jos miettii millaisia lipsahduksia alkoholisti tekee.

Olen ihan koukussa Emmerdaleen, katselen lähes jokaisen jakson. Tällä hetkellä sarjassa eletään minua todella  läheisesti koskettavia aikoja, sillä yksi hahmoista paljastui alkoholistiksi. Tämä nainen on sarjasta ehkä se viimeisin ihminen josta kukaan olisi uskonut että hän onkin alkoholisti. Ja hyvä niin. Mielestäni ihmisiä pitäisi alkaa ravistelemaan siittä mitä alkoholismi on, ja että kuka vaan voi olla alkoholisti. Luin juurikin juttua naisesta, jota koko lähi piiri oli vähätellyt kun hän oli hakenut apua alkoholismiin, sillä eihän hän ollut alkoholisti, kun hänellä oli työt ja perhe ja kaikki kulissit oli pystyssä. Tämä nainen tunnisti onneksi itse ongelmansa, ja tajusi hakea siihen apua, aivan loistavaa!

Emmerdalessa tämä hahmo on saattanut omalla juomisellaan jo joukon ihmisiä vaaraan, murtautunut kirkkoon viini-varkaisiin ja ajanut jopa miehensä koiran kuoliaaksi kännipäissään autoillessaan. Siittä huolimatta hän ei suostu myöntämään että hänellä on alkoholi ongelma. Lapsia pois häneltä vietäessä, hän totesi että lapsilla voisi asiat olla paljon huonomminkin, ja kuinka huonoja vanhempia muut siinä paikalla olleet henkilöt ovat. Olen aivan varma että jonkun käsikirjoittajan kotona asuu tai on asunut alkoholisti. Kaikki oireet on kirjoitettu roolihahmolle niin luontevasti, että välillä jopa puistattaa. Kaikki ne syytökset ja kaikki. hui. Liiankin tuttua ja ajankohtaista. Alkoholistin mielessä kaikki hänen tekonsa ovat aivan normaaleja: mitä sitten jos satutan läheisiäni?

Rattijuopumuksensa he pystyvät hyvin selittämään, en mä ollut juonut montaa ja matka oli lyhyt ja satoi vettä. Niinpä. Sanoppa se sen lapsen äidille, jonka lapsi juoksee vesisateessa kaverin pihasta kotiin ja jää autosi alle. Ja tiedän että periaatteessa yhden jälkeen voit vielä ajaa autolla, vaikka auton rattiin pitäisikin mennä ainoastaan vesi selvänä. Alkoholisti ajaa kerran sen yhden kaljan jälkeen, sitten uskaltaakin ajaa jo kahden kaljan jälkeen ja yhtä äkkiä lähikauppaan voi ajella kuuden kaljan jälkeenkin, ainakin jos sataa. Lapsista huolehtiessa pitäisi mielestäni olla siinä kunnossa, että jos jotain sattuu, pystyt toimimaan järkevästi. eli ehkä noin kaksi- kolme annosta. Silloin pystyt toimimaan vielä suht hyvin, toki tämäkin on aika yksilöllistä.  Itse saatan ottaa yhden sauna-oluen kerran kuussa lasten ollessa kotona. Yleensä minä olen aina juomatta edes sitä yhtä, sillä tahdon että aina on kotona yksi aikuinen joka on ajokunnossa. Alkoholisti voi huolehtia lapsistaan ihan hyvin vielä kahdentoistakin kaljan jälkeen. Mikäs hätä tässä, ollaan kotona turvassa, mitäs täällä nyt voisi sattua, ja jos sattuukin, niin kyllä minä lapseni osaan hoitaa. Niinpä niin. Ja tottakai lapset voi jättää kotiin yksin kun käy kaupasta hakemassa olutta, ja voi kai siinä matkalla poiketa lähikapakassa ottamassa yhden oluen kun on ollut niin rankka päivä, tai kai tässä toisenkin voi juoda? Alkoholistin mielestä kaikki tämä on normaalia, mikä normaalin mielestä on aivan törkeää ja järjen vastaista käytöstä.

Mitä siihen sitten oikein vaaditaan että alkoholisti herää tajuamaan että ongelma on ihan todellinen, eikä läheiset ihmiset ole vain nipottavia ja kiusallaan nalkuttavia tyyppejä? Entä mitenkä saadaan alkoholistin ei niin läheiset läheiset ymmärtämään ongelman vakavuus? Ettei tässä koiteta mustamaalata ketään, vaan huolissaan ollaan. Mitä siinä pitäisi tehdä,kerätä parin viikon kaikki tyhjät pullot ja tölkit kasaan ja viedä ne eteen ja kysyä paljonko itse joivat parin viikon sisään? vai tarviiko oikeasti tapahtua jotain vakavaa? Alkoholistin menettää perheensä? työnsä? asuntonsa? jonkun joutua sairaalaan? Puhuminen ei ainakaan auta, sillä alkoholisti kieltää tietysti kaiken ja syyttää vaan kielijää liioittelusta yms. Hetkittäin saattaa tulla jotain havahtumisia ja käydään jopa lääkäristä hakemassa lääkekuuri avuksi, että alkoholista pääsisi eroon, lääkkeet tosin saattavat jäädä apteekin hyllylle. Asioista kun keskustellaan joskus tulee vastaan täyslaidallinen syytöksiä, kuinka huono ihminen se sinäkin olet, joskus tulee vaan apaattiset, joo joo, tiedän että oon tehnyt väärin. Vielä kun se herääminen tapahtuisi, ennen kuin on liian myöhäistä.

Itse olen päättänyt jatkaa elämääni toisella tavalla, toivottavasti myös joku toinenkin heräisi elämään elämäänsä toisella tavalla.

Ihmettä odotellen:

Tyyne

P.S. Blogia on luettu nyt liki 800 kertaa. päätin että kun tuhat menee rikki, tulen kaapista ulos kokonaan, ja teen tämän omalla nimelläni. Hui.

P.P.S. Tässä vielä vähän tarkempaa faktaa alkoholismin keskivaiheesta.  http://juhakemppinen.fi/index.php?id=tlupcg2kiuq64y Itku pääsi lukiessa.

Uusioperhe = helvetti?

Tähän alkuun heti kerrottakoon että kirjoitan tässä nyt omakohtaisista kokemuksista, enkä todellakaan usko että jokaisessa uusioperheessä elämä on samanlaista kuin miten minä olen asiat kokenut, mutta on monia asioita joihin moni uusioperheen äiti tai miksei isäkin voi samaistua.

Itselläni uusioperhe muodostui ehkä vähän yllättäin ja liikoja mietimättä, mikä oli ehkä virhe. Toisaalta, jos en olisi lähtenyt "leikkiin" mukaan, olisin jäänyt myös todella paljosta paitsi. Suhteemme eteni todella pikaiseen tahtiin ja meillä molemmilla oli pieniä lapsia. Omat lapseni olivat liki 5v. ja yhdeksän kuukautta,  ja mieheni lapset 5v. ja liki 3vuotias. Muutimme todella nopeasti yhteen ja yhteinen lapsemmekin sai alkunsa aikas nopeasti. Alkuun kaikki sujui mukavasti, mutta kun tavarat saatiin saman katon alle, ongelmat alkoi. Olen itse kärsinyt hirveästä äitipuolesta, joka ei todellakaan kohdellut minua ja veljeäni millään tavalla tasavertaisina hänen lapsiensa kanssa. Muistan elävästi kuin noin kymmenen vuotiaana kerroin erään vitsin isästäni, kuinka äitipuoleni nauroi vitsille ja sanoi: " mä en ymmärrä miten mä voin vihata sua niin paljon kun vihaan". Ehkä se oli äitipuoleni tapa ilmoittaa, että syy ei ollut minussa itsessäni vaan hänen ajatusmaailmassaan, mutta tämä asia ei ole koskaan unohtunut, eikä unohdukkaan varmaan ikinä. Isäpuoleni onkin ollut päinvastainen tapaus, välillä on jopa tuntunut että olen ollut hänen "lellipentunsa" vaikka hänellä on myös oma biologinen lapsi. Päätinkin siis alusta asti, että meillä kaikilla lapsilla on samat säännöt ja muutenkin lapsia kohdellaan tasapuolisesti. En todellakaan koskaan tahtonut olla ilkeä äitipuoli, mutta silti minusta tuntuu viikottain siltä. Jos muut eivät arvostele minua äitipuolena (mihin kannattaa varautua, sillä kaikki vertaavat sinua kuitenkin lasten oikeaan äitiin, ainakin puolisosi suku) niin itse piiskaan itseäni, jos lapset ei jonain iltana sanokkaan minulle hyvää yötä,koen epäonnistuneeni.

Mistä niitä ongelmia sitten syntyy? Meillä ongelmaksi koitui suurimmaksi osaksi hyvin erilaiset kasvatus-periaatteet. Yritän olla äitinä aika rento tapaus, kunhan minun asettamiani sääntöjä noudatetaan, jos sääntöjä rikkoo, siitä seuraa jonkin muotoinen rangaistus. Mieheni ei taas ole rangaistusten kannalla. Hän katsoo asioita aika paljon sormien läpi, eikä selkeästi tahdo sanoa lapsilleen vastaan. Ehkä hän pelkää, että jos hän asettaa lapsille rajoja, he eivät enään tahdokkaan asua meillä joka toista viikkoa, vaan jäävät pysyvästi äitinsä luo asumaan. Tästä johtuen, jos minä komennan mieheni lapsia, hänellä nousee heti niska karvat pystyyn ja puolustaa lapsiaan ja kumoaa minun antamat rangaistukset. Tämä tapahtuu usein vielä lasten nähden, joten mieheni lapset eivät enää ota minua tosissaan, koska iskä kuitenkin kumoaa kaiken. Toinen kiistan aiheuttaja on se että uusioperheessä on otettava niin monen ihmisen asiat huomioon. Meillä on esimerkiksi mieheni lasten meillä olo viikko vaihtunut sillä että miehen exän nykyisen exällä on loma. Kyllä. Koska lasten äidillä on uusi suhde miehen kanssa jolla on myös ennestään lapsia ja hän tapaa lapsiaan myös joka toinen viikko, niin heidänkin asiat vaikuttaa meihin, ainakin toisinaan. Jos tämä minulle täysin tuntematon nainen tahtookin vaihtaa lomansa takia tapaamisviikkoja, viikot vaihtuvat myös meillä, sillä tämä miehen exä ja hänen miehensä pitävä lapsiaan samaan aikaan. Sinänsä asialla ei ole merkitystä, sillä olen sanonut että miehen lapset voivat muuttaa meille vaikka pysyvästi, mutta kyllähän se välillä aiheuttaa hiukan järjestelyjä kun teemme molemmat vuorotyötä, enkä tahdo jättää lapsia keskenään kovin pitkiksi ajoiksi.

Lisää syitä jotka aiheuttaa kismaa uusioperheissä: tapaamis- ja elatus-sopimukset toisten vanhempien kanssa. Tapaamis- ja elatussopimuksia on hyvin erilaisia, ja harvoin sattuu niin että uusioperheessä molemmilla vanhemmilla on exiensä kanssa samanlaiset sopimukset asioista. Sitten ollaankin ihmeissään kun tarvii lapsille hankkia jotain isompaa. Miksi meidän pitää ostaa jollekin kokonaan itse, miksi toisen exä maksaa puolet? ja sitten vielä nämä asiat pitäisi pystyä selittämään lapsille. Tapaamiset ovatkin toinen iso asia. Miksi toisen lapset otetaan toiseen kotiin useammin, ja toisen vai sopimukseen merkittyinä päivinä? Miksi toisen exä sanelee koska lapset tulevat luoksemme ja koska eivät? Miksi meidän pitää aina joustaa kaikessa, ja suostua toistemme exien pyyntöihin? Siksi koska kaikesta huolimatta rakastamme molemmat myös toisiemme lapsia. Nyt erotessammekin olemme sopineet, että kaikki lapset ovat tervetulleita molempien luokse.

Entäpä sitten tuo tasapuolinen kohtelu, kuinka helppoa se on? Joissain asioissa hyvinkin helppoa, joissain hyvin hyvin vaikeaa. Vaikka toisen lapset asuu luonasi ja rakastat heitä, kyllä omiin lapsiin on silti hyvin spesiaali suhde, jota on vaikea muodostaa toisen lapsiin, varsinkin, jos tällä lapsella on toinen vanhemmista kuvioissa mukana. Toisen lapsi on ehkä helpompi mieltää omakseen, jos oikea äiti tai isä ei ole kuvioissa, näin ollen ei tarvitse "kilpailla" lapsesta ja biologisesta suhteesta. Lapsille tulee aika ajoin "sä et oo mun äiti/isä" jaksoja, ne ottaa välillä todella koville. Varsinkin kun olet juuri muutamaa päivää aikaisemmin hoitanut ja hyysännyt sairasta lasta, silittänyt päätä, valvonut yön sängyn reunalla ja toitottanut kuinka kaikki on kohta hyvin, ja sitten tämä lapsi tervehtyy ja pienestä asiasta suuttuu ja sanoo nuo loukkaavat sanat. Voi että ne voi sattua, vaikka tiedät että se on totta, et sinä olekkaan äiti tai isä vaan joku joka sattuu asumaan saman katon alla. Mitenkäs harrastukset, niiden rahoittaminen ja muu lasten rahankäyttö? Yhdelle annetaan rahaa diskoon, hän on ainoa joka sinne haluaa. Annetaanko rahaa vain hänelle ja toisille ei mitään, koska heitä ei diskot kiinnosta tai ikä ei riitä? Toinen haluaa spotifyn premium-paketin, ostetaanko se vain hänelle ja toiset jää ilman? vai maksetaanko turhaan se myös muille, jotka ei musiikkia niin paljon kuuntele? Entäpä jos yksi tahtoo alkaa vaikka ratsastamaan? Revitäänkö siihen rahat jostain ja toiset jäävät nuolemaan näppejään? Entäpä kun sen jälkeen toinen tahtoo alkaa pelaamaan jääkiekkoa? Ryöstätkö pankin että rahat riittää kaikille? Toki kaikki perheet taistelevat samojen kustannus ongelmien kanssa, mutta sitten kun kuvioissa on sinun, minun ja meidän lapset, on homma vielä hankalampaa, sillä kuitenkin tiukan paikan tullen jokainen tahtoo sille omalleen vain parasta. Ja jos toisen lapselle on ostettu juuri jotain, tahtoo toki että omatkin saisi jotain myös.

Entäpä kun itse vielä pystyt kohtelemaan lapsia tasapuolisesti, mitenkä sitten sukulaiset? Mitenkä selität lapsille, miksi yksi saa mummoltaan kasan vaatteita ja leluja ja laiva matkan? Kuinka selität lapselle että yhden meidän perheen lapsen mummolla on vain kaksi lastenlasta ja toisella on yli 20 lastenlasta? Entäpä sen, että äitienpäivänä jos kiertäisimme meidän perheen lasten kaikkien kaikki mummot ja mummo puolet, kierrettäviä paikkoja olisi kaikkeaan 18! (kyllä, molempien suvut ovat eronneita ja uudelleen naimisiin menneitä, sekä lapsilla on isomummoja ja jopa iso-iso-mummoja elossa, sekä kaikista näistä on vielä puolikkaat versiot olemassa) Ja mitenkä huolehdit että kaikki nämä mummot ja papat osaisivat ostaa lahjat niin että kaikki saisivat jouluna yhtä paljon paketteja? Aivan mahdoton urakka. Noh, oppivathan lapset ainakin sen että elämässä ei mene aina nallekarkit tasan. Mutta ymmärtänette varmaan että tämä aiheuttaa kriisejä myös parisuhteeseen kun yritetään että kaikki lapset olisivat oikeutettuja suht samoin asioihin. Jos osa lapsista käy äitinsä kanssa laivalla ja osa isänsä kanssa laivalla, ja osa ei pääse kenenkään kanssa, pitäisikö meidän viedä heitä laivalle ja viemmekö vain ne jotka eivät ole päässeet muiden kanssa, vai viemmekö kaikki lapset?

Kaiken kaikkiaan uusioperheet ovat hyvin kinkkisiä, ja nostan todellakin hattua niille jotka selviävät tästä kaikesta, sillä helppoa se ei todellakaan ole. Eikä uusioperheet ole vain pahasta, vaan näin saat itsellesi uusia lapsia ilman raskauspahoinvointia ja synnytyksen tuskia. Lapsesi oppii elämään erilaisten ihmisten kanssa, oppii jakamaan asioita ja oppii että on erilaisia perheitä. Kaikille jotka pohtivat uusioperheen perustamista, tahtoisin sanoa, että älä hätiköi. Puhukaa asioista, asukaa erillään niin pitkään kuin olette aivan 100% varmoja että olette valmiita taistelemaan asioista, tutustukaa huolella toistenne kasvatus-periaatteisiin, toistenne väleihin exien kanssa ja mahdollisiin konflikti-tilanteisiin ja niiden hoitamiseen. puhukaa, ja seurailkaa toistenne arkea. Katsokaa kuinka lapsenne suhtautuvat toisiinsa ja kuinka he suhtautuvat uuteen kumppaniisi. Katso kuinka kumppanisi suhtautuu sinun lapsiisi. Kuinka kumppanisi lapset suhtautuvat sinuun. Jos kahden ihmisen voi olla vaikeaa asettua saman katon alle asumaan, niin kun mukaan otetaan vielä lapset, tilanne on vielä haastavampaa. Siinä tarvii useamman kuin kahden ihmisen tulla juttuun keskenään. Odottakaa että suhteenne alku huuma menee ohi, ja arki alkaa, kuinka kaikki silloin toimii? Rakastumisen huumassa kaikki näyttää vain parhaat puolensa, ja lapset eivät heti osaa näyttää tunteitaan. Ja vielä kerran puhukaa ja sopikaa asioista etukäteen, sitten vasta kannattaa muuttaa yhteen ja perustaa uusioperhe. Sillä jos uusioperhe kuvio meneekin mönkään, se koskettaa niin montaa ihmistä. Sinä et vaan menetä kumppaniasi, vaan myös lapsia, lapsesi menettää sisaruspuolia ja mummot menettää uusiolapsen lapsia.

Paljon rakkautta, ymmärrystä ja voimia jokaiseen uusioperheeseen, jokaiselle äitipuolelle ja jokaiselle joka pohtii sellaiseen ryhtymistä.
Tyyne

Ystäviä, vihamiehiä?

Voiko pariskunta erota ystävinä? Voiko exän kanssa olla ystävä? Tarviiko edes yrittää olla ystävällinen eron jälkeen?

Luin juurikin artikkelin jossa jokin "psykologi-parisuhde-expertti" väitti, ettei kukaan voi erota ystävinä. Itse olen asiasta vähän eri mieltä. Toki jossakin välissä yleensä on riitaa, mutta kyllähän ystävätkin riitelevät keskenään. Itse en ymmärrä, miten jotkut ihmiset ovat hyvinkin katkeria ja vihamielisiä exäänsä kohtaan, vaikka erosta olisi kulunut jo vuosia. Joskus kuitenkin tuo exä on ollut hyvinkin rakas ja täkeä ihminen. Toki pahoja asioita on voinut sattua, joita voi olla vaikea antaa anteeksi, mutta tarviiko niistä vuosi tolkulla jaksaa kiukutella, varsinkin jos molemmat ovat jo jatkaneet elämiään omilla tahoillaan?

Itselläni on suhteellisen hyvät välit ensimmäisen ex-mieheni kanssa. Pystymme puhumaan keskenämme lapsemme asioista, ja vielä muutamia vuosia sitten (ennen uusia suhteitamme) kahvittelimme usein yhdessä kun lapsi lähti isälleen. Toki meilläkin on ollut niitä hetkiä kun olemme sanoneet toisillemme pahasti, mutta asioita ei ole jääty vatvomaan vaan molemmat ova menneet eteenpäin elämässään. Minulla on myös huippu ex-anoppi, joka ei ole koskaan ainakaan minulle suoraan sanonut mitään pahaa tai puuttunut minun ja poikansa välisiin asioihin. Ex-anoppi ottaa mielellään myös muutkin lapseni kyläilemään luokseen ja keittää kahvit poiketessani. Aivan mahtavaa, että välit pysyy samoina, sillä enhän minun tunteet muuttuneet muita kohtaan kuin sitä miestä.

Tiedän paljon ex-pariskuntia jotka eivät pysty kommunikoimaan keskenään edes kymmenen vuoden erossa olon jälkeen, vaikka olisi yhteisiä lapsiakin, lapset toimivat viestin viejinä välissä. Ja mikä on kamalampaa kuin eronnut pariskunta joka käyttää lapsiaan pelinappuloina ja koittaa manipuloida lapsia "omalle puolelleen". Ihan kuin lapset voisivat tai edes täytyisi valita ovatko äidin vai isän puolella jossakin asiassa, mistä eivät edes ymmärrä mitään. Itse olen ollut tarkkana siittä, että en missään vaiheessa sano pahaa sanaa lasten toisesta vanhemmasta lapsille, niin omilleni kuin puolisonikaan lapsille. Lapsia ei pitäisi sotkea aikuisten ongelmiin enempää kuin on tarve. Toki meillä on lapsille kerrottu heti alkuun että olemme eroamassa, ja heidän kanssaan on puhuttu asiasta paljon. Meillä myös lapset tietävät että meillä ero on tullut, koska minun mielestäni mieheni juo liikaa olutta ja minulle tulee siitä paha mieli. Tahdon olla lapsille rehellinen, niiltä osin kuin ymmärtävät asiat. Lapset eivät ole tyhmiä, ei heille enään mene läpi selitys "kun äiti ja isi ei enään rakasta toisiaan". Siittä seuraa vaan kysymyksiä, Miksi? voiko äiti tai isi lakata rakastamasta myös minua?

Nyt meillä on ero sujunut suhteellisen sopuisissa merkeissä. On toki muutamaan kertaa riidelty kova äänisesti ja tavaratkin pakattu ja vietetty muutama viikonloppu mummolassa lasten kanssa rauhoittumassa. Silti olemme edelleen pystyneet asumaan saman katon alla, vaikka ero päätöksestä tulee kohta vuosi ja virallinen erokin on ollut jo pari kuukautta voimassa. Toivottavasti välit säilyvät hyvinä myös eri osoitteissa asuessammekin ja voimme poiketa toistemme luona lapsia hakiessa tai viedessä. Toivottavasti myös uudet tulevat puolisomme ymmärtävät että exä on exä, eikä tule turhia mustasukkaisuus kohtauksia. Exä on kuitenkin exä, jostakin syystä ja harva sitä oikeasti palaa exän kanssa yhteen jos on jo uuteen suhteeseenkin ruvennut. Valitettavasti myös nämä uudet kumppanit voivat sotkea todellakin välejä.

Tämä parisuhde-expertti kertoi myös että mitä pidempään on eroa pitkitetty ja jaksettu yrittää vielä huonossa suhteessa,sen pidempään menee siinä että ex-pariskunta voi taas olla ystäviä. Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa. Itse kuulun niihin ihmisiin joka uskoo siihen että kenenkään ei tule kärvistellä huonossa suhteessa. Toki jokaisessa suhteessa tulee vastoinkäymisiä, mutta miksi niitäkään pitää määräänsä enempää kestää? Joidenkin mielestä luovutan parisuhteissa liian helpolla, mutta en ymmärrä miksi pitäisi pitää kiinni kynsin hampain jostain, joka satuttaa sinua enemmän kuin antaa sinulle hyvää oloa? Ehkä siinä piilee syy hyviin väleihin exien kanssa, kun en ole katkeroitunut huonossa suhteessa liian kauaa? En vaan ole koskaan käsittänyt miksi ihmiset kuluttavat parhaat vuotensa huonossa suhteessa. Ihmisen elämä on kuitenkin aika lyhyt, eikä sen pituutta voi etukäteen tietää, eikö siittä voisi vaan nauttia? Toki elämään kuuluu myös sitä kurjuutta, jotta osaa arvostaa niitä onnen hetkiäkin. Mutta eikö pitäisi pyrkiä siihen että niitä onnen hetkiä olisi enemmän kuin sitä kurjuutta? Mitä järkeä on kiukutella ja riidellä exän kanssa, kun siittä on jo päässyt eroon?

Toivonkin todella että tämä ero päättyy sopuisasti, ilman turhia kiukutteluja. Ja että elämä kohtelee meitä kumpaakin jatkossa niin hyvin, ettei kummallekkaan jää aikaa enään pohtia liikaa menneitä, ja molemmista tulee onnellisia. Toivon että voimme puhua asioista ja vaikka kahvitella jopa toistemme tulevien kumppaneidenkin kanssa. Tässä suhteessa ja maailmassa on jo ollut ihan tarpeeksi erimielisyyksiä.

Tyyne

Reilua peliä?

Sanotaan että elämä ei ole aina reilua. Tämä pitää todella hyvin paikkansa alkoholistien läheisten silmissä. Välillä kärsijä on itse alkoholisti, välillä se on se läheinen. Tänään taas tajusin kuinka "reilu" maailman kuva alkoholistilla voikaan olla.

Mies on ollut nyt pitkään sairaslomalla, ja pudonnut jo kelan sairaspäivärahoille. Ensimmäisiä rahoja saatiin odottaa jopa seitsemän viikkoa. Tämän ajan olemme tietenkin eläneet minun rahoillani. Nyt odotellaan taas seuraavia rahoja, ja taas tuntuu kestävän aivan tajuttoman kauan. Noh, sinänsä en ole valittanut, ollaan vaan eletty vähän tiukemmin enkä ole ostellut mitään ylimääräistä. Eräänä päivänä ostin toki ale tangosta lapsellemme vaatteita huikealla kymmenellä eurolla ja sain tästä aivan jumalattomat valitukset, kun olen tuhlannut rahojamme turhuuteen. noh, kymmenen euroa kuussa lasten vaatteisiin, ei mielestäni ole kauheaa tuhlaamista. Olen toki koittanut elää todella nuukasti, sillä olen lähdössä ystäväni kanssa risteilylle ja säästellyt rahoja tähän reissuun. Ei ehkä se järkevin teko tässä taloudellisessa tilanteessa, mutta olen mielestäni pienen irtioton ansainnut.

Noh, tänään sitten tuli taas se viesti: hain kaljaa. Niinpä tietysti. Kysäisin sitten että onko ne kelan rahat jo tulleet? vastaukseksi sain että ei. Siinä vaiheessa oli pakko kysäistä että mitenköhän minun tilillä oli taas rahaa kaljaan, mutta ei lasten vaatteisiin? Sain selityksen kuinka rahani jakautuu seuraavan viikon aikana, ja sain kuulla myös budjettini laivalle, joka oli yksi kolmas osa siittä mitä normaalisti tuollaisella reissulla menee. Siinä vaiheessa kiehahti aivan totaalisesti. Minä olen elänyt säästeliäästi, maksanut herran oluet ja tupakat mukisematta ja sitten saan kuulla vielä kuinka paljon saan käyttää omia rahojani! Itse en polta tupakkaa ollenkaan, en juo kovinkaan usein, olen lopettanut shoppailun lähes kokonaan, olen opetellut elämään muutenkin säästeliäästi ja sitten toisella on oikeasti pokkaa napista minun lastenvaate-ostoksista ja laskea tupakat ja kaljan perus-elintarvikkeeksi. Ja tosiaankin, minä olen tällä hetkellä se työssä käyvä osapuoli jonka rahoilla täällä eletään. Tässä näkee hyvin alkoholistin maailman kuvan. Alkoholi kuuluu perus-tarpeisiin, siittä ei voi luopua. Tämä ristely-budjettini olisi siis pienempi kuin herralla kuluu viikossa rahaa tupakkaan ja kaljaan. Laskin karkeasti että puolet rahoista uppoaisi jo lasten tuliaisiin. Ruuat saisin maksettua, mutta ruokajuomat jäisikin sitten vaan haaveeksi. Reilua, eikö?! Eikä minua niin harmita se että rahaa ei ole paljoa, enkä ole ajatellutkaan tuhlaavani paljoa, mutta tuo ajatus, että minä kustannan hänen juomistaan ja sitten minulle ei jäisi itselleni rahaa omiin huvituksiini ollenkaan sapetaa ja reilusti. Tähän vielä liitetään se tieto, että kun miehen tilille napsahtaa rahaa, ne ovat hänen rahojaan, ei meidän rahojamme, ja niillä voidaan vapaasti tehdä mitä itseään huvittaa, minä en niistä pääse laatimaan herralle kalja-budjettia. Ja jos tässä nyt oikein ruvetaan saivartelemaan, niin olemme tosiaankin jo eronneet, että olisin voinut sulkea tilini ja katsella kun hän syö pelkkää makaroonia seitsemän viikkoa. Taas ihmettelen, miksi en ole hakenut omaa asuntoa jo viime kesänä...

Katselin Arman pohjantähden alla dokumentin asunnottomuudesta. Ohjelma oli todella koskettava ja sai minussa liikkelle suuria tunteita suuntaan ja toiseen. Oli todella karua kuultavaa, millaisia ihmisiä ja millaisissa tilanteissa joutuu asunnottomiksi. Sehän voi olla kenenkä tahansa kohtalo, kun käy vaan huono tuuri. Olisi todella tärkeää, että asialle tehtäisiin jotakin, ja pian. Ohjelmassa oli haastateltu myös muutamia pitkä-aikais kodittomia, joille ei kyllä minulta sinänsä sympatiaa herunut. Ihmisiä jotka kertoo juovansa aamusta iltaan kaljaa, ja että kaikki raha menee alkoholiin. Näiden ihmisten ongelmat ovat kyllä jossain muualla kuin asunnottomuudessa. Kukaan ei toki ansaitse elämää taivas alla, mutta nämä ihmiset tuntuvat tehneen valintansa. Jokainen ihminen varmasti ymmärtää että asunnot annetaan helpommin ihmiselle, jolla ei ole päihde-ongelmaa. Oma isäni on ollut samassa tilassa, asunnoton alkoholisti jonka joka sentti meni alkoholiin. Näillä ihmisillä alkoholi on jopa tärkeämpää kuin asunto. Vaikka nämä ihmiset saisivat asunnon, tuskin se elämän-laatu siittä kauheasti parantuisikaan, tuskin se ainakaan päihdeongelmaa poistaisi. Toki onhan se mukavampi juoda sisätiloissa, kuin ulkona kylmässä. Voisiko ajatella, että ratkaisuksi voitaisiin koittaa jonkin sortin päihde-hoitoa, josta saisi asunnon päihteetöntä eläämää vastaan ja ehkä jopa mahdollisuuden työllistyä jollakin tapaa? Niin että saisi mahdollisuuden niin sanottuun normaaliin elämään. En tiedä kuinka tämä käytännössä toimisi, mutta nyt pakolais-kriisin aikaan löytyi paljon tiloja, vapaa-ehtoisia ja kaiken maailman sopeuttamis-projekteja hyvinkin nopeasti. Voisimmeko auttaa myös omiamme samalla innolla? Olisiko nämä ihmiset valmiita raitistumaan asunnon vuoksi?

Tyyne

Puhu vaan

Kuinka vaikeaa onkaan vaan ottaa ja lähtee? Kuinka monta kertaa sitä ihminen jaksaa uskoa toisen muuttuneen ja antaa loukata itseään uudestaan ja uudestaan?

Meillä on ollut tosiaankin nyt jonkin aikaa diili: Minulle ilmoitetaan etukäteen että olutta ollaan ostamassa ja minä en nalkuta asiasta. Homma on toiminut enemmän kuin hyvin.  Olen toki muutaman kerran epäillyt että pitääköhän ilmoitetut määrät nyt ihan paikkaansa, kun kahden kaljan jälkeen muka puhe sammaltaa, mutta en ole jaksanut välittää asiasta enään samoin kuin ennen. Miehen juominenkin on selkeästi vähentynyt, sillä on ehkä itsekkin tajunnut että kuinkas usein sitä tulee haettuakaan sieltä kaupasta sitä kaljaa, kun asiasta joutuu laittamaan aina viestin. Asiat ovat menneet parempaan suuntaan siis. Tai siis ainakin hetkellisesti. Aloin taas jopa pohtimaan oliko avioero sittenkin virhe? Voisiko meillä sittenkin olla yhteinen tulevaisuus? Olenko vaan liioitellut omassa päässäni meidän ongelmiamme?

Noh, eilen putosin taas takaisin todellisuus. Melkein osasin arvata, että eilistä pientä rahapelivoittoa "pitää tietysti juhlia" parilla oluella. Asiasta ei kuitenkaan puhuttu mitään ja olin hyvin iloinen, hyvä merkki: vaikka on tullut yllättäen rahaa vähän, sitä ei olla heti juhlimassa kaljan kanssa. Lähdin ystävieni kanssa kahville ja kaikki oli ok. Tulin kotiin, jossa sauna odotti lämpöisenä ja kaikki vaikutti olevan ok. Mies oli hiukan vaisu, mutta ajattelin hänen mököttävän kun olin pari tuntia pois kotoa. Noh, istuessani saunan lauteilla, hän toi minulle yhden siiderin ja vältteli katsettani ja tiesin heti mistä on kyse. Samalla sekunnilla myös tyttäreni tiesi mistä on kyse ja ilmoitti topakasti: Isi joi muuten tänään kaljaa.

Ihan kun joku olis lyönyt märällä rätillä vasten kasvoja. SLÄTS! Taas se valehtelu ja salailu alkaa ja minä tyhmä taas aloin luottamaan että toinen olisi muuttunut. Kun kysyin asiasta, sain heti kiukkuisen vastauksen: "en viittinyt kertoo kun tiesin että suutut taas. " ( ja tähän väliin huomautus että en ole juomisesta nalkuttanut oikeasti pitkään aikaan.) Heti perään sain kuulla, kuinka meillä olisi ollut kiva ilta, jos tytär ei olisi käräyttänyt juomisesta ja kuinka oli pakko hakea oluet koska olin pois kotoa yms. Taas siis syy on kaikkien muiden. Koitin selittää että syy miksi loukkaannuin oli se, että minulta salataan asioita, joista on erikseen sovittu että niistä kerrotaan rehellisesti. Jälleen kerran tajusin että, kyllä, kalja menee edelleen minun edelleni. Tunsin itseni niin tyhmäksi. Järki on kokoajan sanonut että kun avioeropaperit oli postitettu, tämä oli tässä. Silti sitä vaan tahtoo aina uskoa että toinen oikeasti rakastaa, ja tekee kaiken sen vuoksi että teidän suhde toimii. Niinhän hän koko ajan sanoo ja vannoo. Valitettavasti ne sanat vaan ei riitä. Tiesin kyllä että näin tässä tulee taas käymään, mutta jotenkin vaan tahdoin uskoa parempaan.

Nyt suututtaa oma tyhmyys. Miksi ihmeessä taas aloin haihattelemaan ajatuksella että meillä voisi olla yhteinen tulevaisuus? Miksi en silloin heti hakenut omaa asuntoa kun päätin että tahdon eron? Nyt asuisin omassa kodissa, enkä jälleen kerran itkisi samasta asiasta. Miksi ihmeessä pidän itseäni edelleen tässä piinassa? miksi ihmeessä lapsenikin katselevat tälläistä? Kuvittelin että tälläinen rauhallinen, aikuismainen ero olisi helpompi kuin se että kerätään pikaisesti kamat ja lähdetään ovet paukkuen pois. Lapset saisivat rauhassa tottua ajatukseen että vanhemmat eroavat ja näkisivät että sen voi hoitaa myös sovussa. Noh, sopu on ollut kyllä aika ajoin todella kaukana, mutta muuten ollaan kyllä pystytty asumaan saman katon alla jo kohta vuosi ero päätöksen jälkeenkin. Nyt taas tämän valehtelu ja juomisen salailu-episodin jälkeen olen varmempi siitä että ero oli ainoa ratkaisu. Samaa rataa kaikki kiertää. Mikään ei muutu, vaikka kuinka sitä tahtoisin ja siihen uskoisin. Satutan itseäni vaan uudelleen ja uudelleen.

REINO NORDIN: PUHU VAAN

 

Puhu vaan, puhu vaan, puhu vaan Sä pelaat aikaa.

Sul ei oo rohkeutta sitä sanomaan, et aiot vaihtaa maisemaa. 

Ja jos sä rakastat mua ni ne on teot jotka painaa.

 Haluut sä tosissas vai sanoks sä vaan ne sanat,

 jotka luulet mun haluavan sun sanovan. 

Luulet sä tosiaan taas kerran mun uuden mahdollisuuden antavan.

Satuinpas kuulemaan vahingossa eräänä päivänä biisin, joka sopii tilanteeseen kuin nakutettu. Jos vielä meinaan uskoa niihin tavallisiin lauseisiin ja lupauksiin, tarvii varmaan kuunnella tämä pariin kertaan.

Tyyne