Isänpäivän pohdintaa..

Olen viettänyt tänä vuonna vähän erilaisempaa isänpäivää, olemme viettäneet sen tyttäreni kanssa kaksin. Piirrettyjä katsellessa on ollut aikaa pohtia taas asioita ja näin isänpäivänä tietysti isä-asioita.
Pohdin että laitanko facebookkiin isänpäivä tervehdyksen biologiselle isälleni pilven reunalle vai isä-puoleni facebook-seinälle. Tajusin, että olen loppu peleissä todella onnellisessa asemassa, sillä minullahan on kaksi isää. Biologinen isäni tosin on jo kuollut, mutta kuitenkin. Aina hoetaan että jokaisella on vain yksi ja ainoa äiti ja isä, noh, mullapa on kaksi isää, enkä ole sateenkaari-perheen lapsi.

Biologisen isäni kanssa suhteeni ei ole ollut yksikertainen. Kuten olen jo kirjoittanut aiemminkin, isäni oli alkoholisti ja olen kärsinyt asiasta paljon ja pitkään. Kuitenkin minulla on myös paljon niitä hyviäkin muistoja varhaislapsuudestani. Ei hän ollut pelkästään paha ihminen, oli hänessäkin hyvät puolensa. Olen myös saanut häneltä osan geeneistäni, pala hänestä on koko ajan minussa. Olen saanut hänen kauttaan myös mahtavan suvun. Vuosien vähäisemmän yhteyden pidon jälkeen, olen kuitenkin isäni kuoleman jälkeen luonut uudelleen yhteyttä sukuuni. Minullahan on aivan mahtavia tätejä ja setiä ja serkkuja. Olen tavannut myös siskoni ja veljeni liki 20vuoden tauon jälkeen. Ehdin myös uudelleen tutustumaan mummuuni, joka hiljattain nukkui pois. Toista yhtä lempeää ja lämpöistä ihmistä en ole elämäni aikana tavannut. Olen alkanut tajuamaan, että isäni ei ollut se paha, vaan hänen sairautensa, alkoholismi. Biologinen isä on kuitenkin isäni, siittä ei pääse mihinkään.

Minulla on ollut onni saada elämääni myös huippu isä-puoli. Ilman mitään biologista sidettä, hän on ottanut minut tyttärekseen heti alusta asti. Hän on ollut tukenani silloin kun biologista isääni ei elämässäni näkynyt. Isä-puoleni on ostanut minulle polkupyörän, vaihtanut autoni renkaat, huutanut kun olen teininä kännissä tullut kotiin ja halannut ja lohduttanut silloin kun on tuntunut että koko maailma kaatuu niskaani. Hän myös saattoi minut alttarille, kyynel silmäkulmassaan. Hän on hoitanut lapsiani ja on lapsille pappa siinä missä muutkin papat. Sanon isä-puoltani iskäksi ja lapseni sanovat häntä papaksi. Meillä on ollut toki myös riitoja ja vaikeitakin hetkiä, mutta kaikesta huolimatta rakastamme toisiamme niinkuin isä ja tytär. Hän on siis myös minun isäni, siittäkään ei pääse mihinkään.

Nyt oma poikani on samassa tilanteessa. Hänen biologinen isänsä tosin ei ole ollut kuvioissa mukana ollenkaan. Poikani kuitenkin tietää että hänellä on biologinen isä jossain muualla, ja isänsä tietää kyllä poikansa olemassa olosta, mutta ei ole tahtonut itse poikansa elämään. Poikani ollessa noin puoli vuotias, tapasin ex-mieheni, joka alusta asti on pitänyt poikaani kuin omaansa. Hän on opettanut poikaani kävelemään ja ajamaan pyörällä, hän on nukuttanut ja hoitanut sairasta poikaa, hän on myös taistellut läksyjen kanssa ja asettanut rajoja elämään. Poikani pitää häntä ihan isänään ja kutsuu häntä iskäksi. Kaikki tämä ilman sitä biologista sidettä ja velvoitetta. Ex-mieheni tapaa poikaani samalla tavalla kuin yhteistä tytärtämme, tässäkään kohtaa biologialla ei ole mitään merkitystä, vai tunteilla. On toki hetkiä jolloin poikani miettii myös biologista isäänsä, ja olisi tahtonut tänä vuonna lähettää jopa kortin hänellekin, mutta asia unohtui sitten kuitenkin hetken päästä. Pojalleni on kuitenkin aika luonnollisen oloista se että hänellä on kaksi isää.

Se että minulla on kaksi isää ei ole loukkaus kumpaakaan kohtaa, molemmat ovat minulle tärkeitä omalla tavallaan. Välillä on vaikea selittää vieraammille ihmisille että minulla on kaksi isää. Meidät on kuitenkin niin sitkeästi opetettu siihen yksi äiti, yksi isä yhtälöön että tälläisten bonus-vanhempien merkitys usein unohtuu. Saduissa jo opetetaan että äiti-puolet ovat ilkeitä ja tuppaavat väliin korvaamaan olemassa olevaa äitiä, vaikka todellisuudessa usein nämä äiti-puolet ja isä-puolet ovat lapsille yksi rakastava aikuinen lisää elämään. Eikä mielestäni siinä ole mitään pahaa, tai outoa, jos jollakin on vaikka 4 äitiä ja 5 isää, sehän on vaan hyvä että ihmisellä on rakastavia ihmisiä ympärillään.

Paljon rakkautta kaikkille iseille, isä-puolille, vara-iseille, papoille, vaareille, vartti-vaareille ja muillekin miehille joilla riittää rakkautta, ymmärrystä ja aikaa lapsilleen, omille tai toisten.

Heidi

Onnea itsensä löytämisestä

Tänä aamuna kun heräsin huonosti nukutun yön jälkeen herätyskellon armottomaan pirinään, tajusin että väsymyksestäni huolimatta hymyilin. Tajusin että taidan sittenkin olla aika onnellinen. Asiat voisi tietysti olla paremminkin, mutta tajusin olevani jälleen oma itseni, ja se voi olla todella iso asia ihmiselle joka on elänyt vuosia olut tölkin ja mustasukkaisuuden varjoissa.

On iso asia kun voit sanoa mitä haluat, ilman että joudut pelkäämään suuttuuko siittä joku ja annoitko jälleen syyn juoda. Voit sanoa ääneen että joku näyttelijä on aika kuuma, ilman että joudut selittelemään kommenttiasi viikko tolkulla ja vannomaan ikuista rakkautta ja kuuntelemaan kuinka voi taas ihan hyvin juoda kun sinulla on jo uusi mies kiikarissa. Eikä siinä auta selittelyt että eipä nuo Hollywoodin tähdet kauhean usein tälläisessä suomalaisessa tuppu-kylässä vieraile ja että ehkä niillä on jo vaimot valmiina. On iso asia että voit vitsailla rauhassa, ilman että pelkäät loukkaantuuko joku siittä.

On mahtava tunne kun voit laittaa kaapista päälle mitä huvittaa, toki sillä pienellä varauksella että ne mahtuu päälle, mutta kuitenkin. Voit laittaa hameen päälle jos siltä tuntuu. Ei niitä tarvitse säästellä vain jotain spesiaali-juhlia varten vai ihan arkenakin voi tempaista hameen päälle jos siltä tuntuu. Ei ne nämä minun säärenikään ikuisuuksia siinä kunnossa säily että niitä kehtaa esitellä. Kaula-aukkoakaan ei tarvitse enää pohtia, voi laittaa juuri niin syvään uurretun paidan kuin itsestä hyvältä tuntuu. En enää jaksa pohtia mitä muut ajattelevat minusta tai vaatteistani. Eikö sen pitäisi riittää että minun itseni on hyvä ja itsevarma olo vaatteissani?

On ollut muutenkin vapauttavaa tehdä sitä mikä tuntuu itsestä hyvältä. Voin tehdä sellaista ruokaa mistä itse tykkään, voin kutsua ystäviäni kylään silloin kun minusta siltä tuntuu. Ja minullahan voi olla jopa ystäviä vastakkaisesta sukupuolesta. Voin rauhassa viestitellä kenen kanssa haluan, miettimättä että suuttuukohan tästä joku, sillä ihan oikeasti, mies ja nainen voi olla myös vaan ystäviä. Ja jos joku ystäväni suuttuu jostain turhan päiväisyydestä tai jostain mihin en koe olevani edes syyllinen, niin suuttukoon. Olen tähän asti vaan nöyränä kulkenut ja pyydellyt anteeksi jopa omaa olemassa oloani, mutta en jaksa sitä enää. Jos en kelpaa ihmisille sellaisena kuin olen, niin sitten en kelpaa. Jos koitan muuttua vielä jonkun vuoksi, tiedän että siittä ei loppu peleissä seuraa muuta kuin se, että en enää tykkää itse itsestäni. Muutun jälleen siksi haamuksi joka olen ollut. Siksi haamuksi joka ei osaa edes työhakemukseen kertoa itsestään mitään, kun ei enää itsekkään tunne itseään. Muutun siksi harmaassa gollege-puvussa ruokakaupassa haahuilevaksi tyypiksi joka ei uskalla nostaa katsettaan ylös lattiasta muualle kuin vertailemaan jauhelihan rasvaprosentteja.

Jollain ihmeellä olen saanut nostettua hiukan itsetuntoani, ja oikeastaan tykkään olla minä. Tiedän että tälläinen kolmen lapsen yh-äiti jolla on elämää ja rankkojakin elämän kokemuksia takana, ei ole ehkä se ihan huipuin saalis tuolla sinkku-markkinoilla, mutta ennemmin olen oma itseni yksin kuin joku haamu suhteessa jossa kärsin enemmän kuin nautin. Toivon etten enää koskaan alistu luopumaan minulle tärkeistä asioista toisen ihmisen vuoksi, sillä ilman omia juttujani en ole enää minä. Ilman huonoa musiikkimakuani, huikeaa huumoriani, itse valitsemiani vaatteita ja ystäviäni en vaan ole minä. Ja jos tosiaan löydän ihmisen joka arvostaa minua juuri sellaisena kuin ihan oikeasti olen ja on vielä valmis jollain tapaa näyttämään sen minulle, niin aivan huippua. Jos tälläistä ihmistä ei löydy, minulle riittää kyllä se että arvostan edes itse itseäni.

Olkaa hyvät ihmiset ylpeitä siittä mitä ihan oikeasti olette, ja olkaa rohkeasti mitä haluatte, te ansaitsette sen.

Heidi

puhdas pöytä?!

Mikä siinä on että toivot kovasti jotain ja sitten kun se asia toteutuu, hiukan myöhässä tosin, tunnet vain suurta kiukkua? Toivot että läheisesi raitistuu, anelet sitä, uhkailet lähteä ja mitään ei tapahdu vaikka lähdetkin. Lähtösi jälkeen läheinen päättääkin yllättäen raitistua ja tahtoo sinut takaisin, että elämä aloitettaisiin puhtaalta pöydältä. Voiko se olla niin vaikeaa, sitähän sinä olet koko ajan toivonut?

Voitko aloittaa elämää uudelleen ihmisen kanssa joka on satuttanut ja loukannut sinua alkoholismillaan? Voitko unohtaa kaiken ja luottaa ettei hän ratkea jälleen juomaan? Pystytkö elämään sen asian kanssa että kumppanisi hehkuttaa uutta hyvää oloaan ja elämäänsä samaan aikaan kun koitat parannella niitä haavoja joita hänen entinen elämänsä on aiheuttanut, varsinkin kun pelko repsahduksesta on koko ajan läsnä? Kuinka kauan toisen pitää olla raittiina, että voit luottaa siihen että hän myös pysyy raittiina? Kuukausi? Vuosi? Viisi vuotta?

On todella tuskallista kuunnella kun toinen selittää kuinka hyvä olo hänellä on nyt raittiina, kun tekisi mieli vain huutaa takaisin että : "mä oon edelleen rikki, enkä mä korjaannu sillä että sä pistät korkin kiinni!" Miten ihmeessä sillä että toinen herää vuosia liian myöhään ongelmaansa voidaan yhtäkkiä lakaista maton alle rikotut lupaukset, hajoitettu perhe ja palasina oleva sydän ja mieli? Silti mietit kokoajan, voitko kääntää toiselle muka selkäsi ja jättää hänet yksin, kun tiedät että hän tarvii tukeasi asiassa jota olet itse häneltä vaatimalla vaatinut. Samaan aikaan pohdit kuitenkin että onko tämä taas yksi niistä katteettomista lupauksista joihin olet kerta toisensa jälkeen uskonut ja yhtä usein myös pettynyt. Onko tämä taas joku keino saada sinut taas vaan uskomaan ja luottamaan ja kohta huomaat myös sen kaljan hiipineen teidän välinne ja satutat itseäsi taas entistä pahemmin? Voiko alkoholistin sanaan koskaan luottaa?

Onko mahdollista aloittaa suhdetta puhtaalta pöydältä? Sehän on lähes mahdotonta. Tunnette toisenne, tiedätte kaikki toistenne viat ja hyvät puolet, tiedätte kuinka käyttäydytte tietyissä tilanteissa ja tunnette toistenne historian. Tiedät tasan tarkkaan mitä toinen on sinulle tehnyt. Tiedät kuinka hän on sinua satuttanut. Vaikka pystyisitkin antamaan anteeksi kaiken, voitko ikinä unohtaa asiaa niin ettei se missään välissä juolahtaisi mieleesi ja vaikuttaisi päätöksiisi tai sanoihisi? Voiko alkoholistin puoliso koskaan luottaa ja päästää puolisoaan saunailtaan ilman että hän pelkää repsahdusta vaikka kuinka on sovittu aloittaa puhtaalta pöydältä? Tai entäpä jos suhteessa onkin ollut alkoholismin sijaan uskottomuutta, voiko petetty puoliso olla tuntematta pistoa sydämessään kun puolison puhelin piippaa outoon aikaan vaikka kuinka olisi anteeksi annettu ja aloitettu puhtaalta pöydältä. Ihan varmasi menneisyyden haamut seuraa mukana. Seuraavathan ne muutenkin suhteesta toiseen. Ihan varmasti jokainen jota on joskus petetty, pelkää kaikissa seuraavissa suhteissaan jossain vaiheessa että häntä petetään jälleen. Samalla tavalla alkoholistin ex-puoliso tarkkailee kaikissa suhteissaan kumppaninsa alkoholin käyttöä suurennuslasilla, tahtoi sitä tehdä tai ei. Mitenkä sitten onnistuu muka totaalisesti unohtaa mitä toinen on sinulle tehnyt ja jatkaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kannattaako vanhaa suhdetta edes yrittää lämmittää uudelleen? käykö siinä vähän niinkuin ruuan kanssa? kyllähän se eilinen ruoka vielä lämpenee, mutta ei se kyllä enää yhtä hyvältä maistu kuin ensimmäisellä kerralla. Kastikkeen koostumus kärsii, kasvikset joko nahistuu tai ylikypsyy. Pahinta on se että alkuun on polttavan kuumaa ja hetken päästä onkin jo niin haaleaa ettei enää maistu ollenkaan. Jos on mahdollista tehdä uutta ruokaa, niin minä ainakin teen. En tahdo mitään uudelleen lämmitettyä haaleaa soppaa. Vaikka uuden ruuan tekemisen meneekin aikaa ja se saattaa olla vaikeaakin, on se mielestäni parempi vaihtoehto.

Heidi

suo-juttu

Tänään on taas ollut aika mieltä myllertävä päivä, ja olen ymmärtänyt paljon asioita. Olen ymmärtänyt että meistä jokainen voi pelastaa vain itsensä. Ketään ei voi pelastaa vasten tahtoaan, eikä kukaan tule sinua pelastamaan jos et huuda apua, eikä välttämättä silloinkaan.

Vaikka toinen ihminen olisi kaulaansa myöten vajonnut suohon, et saa häntä revittyä sieltä ylös, jos hänen mielestään suossa olemisessa ei ole mitään pahaa. Sehän on täysin normaalia, kyllä täällä suolla muitakin käy. Ja miksi minun tarvii muka nousta täältä suosta kun sinä itsekkin siinä seisot vieressä? Ja kyllä minä täältä pois pääsen jos vain itse niin päätän. Noh, siinä vaiheessa kun ollaan tarpeeksi syvällä, ei sieltä suosta niin vain omin voimin noustakkaan. Kuinka pitkään siinä suossa pitää toisen rinnalla sitten seistä ja apuaan tarjota? Niin pitkään että toisella on suukin suon peitossa, ettei hän voi enää väittää vastaan ja voit väkipakolla repiä toisen ylös? Entäpä jos itsekin olet vajonnut jo vyötäröä myöden eikä voimat yksin kertaisesti enää riitä molempien pestamiseen? Mitä jos molemmat hautauduttekin suohon, kun olet sitkeästi vaan seissyt toisen rinnalla ja halunnut auttaa toista? Voiko toisen jättää yksin suohautaansa ja pelastaa oman nahkansa, jos toinen sinne tahtoo oikeasti itse vajota?

Jossain vaiheessa tulee vaan hetki, kun tuntuu ettei toinen ajattele ollenkaan järjellään ja tekee mieli heittää toista lapiolla ja huutaa että: "siinä, tätähän sinä tahdoit, kaiva syvemmälle vaan niin päästään sinustakin nopeampaa eroon!" Vaan eipä sekään auta. Syyllisyys kalvaa mieltä, eikä suossa oleva tartu lapioon, sillä ei kukaan saa puuttua suossa olemiseen, hän kyllä osaa ja tietää mitä tekee. Kyllä täältä kohta noustaan, odota vielä että vajoan viisi senttiä lisää, kyllä mä sit täältä nousen. Hetkeä aikaisemmin olette saattaneet yhdessä käydä kurssilla, jossa kerrotaan kuinka suosta pääsee ylös, mutta hän tuntuu unohtavan että ensimmäinen oppi oli että älä mene sinne suolle enää takaisin koskaan. Mutta pakkohan siellä suossa on nyt kerran vielä käydä oikein kunnolla, ja sen jälkeen, jos sieltä pääsee ylös, niin mennä vielä vilkuilemaan siihen suon reunalle. Ja siittäkin vielä valehdella: "Menen tuonne metsään vaan katsomaan onko siellä mustikoita, mutta suolle en ole menossa..." Kuinka moni uskoo että siltä reissulta palataan ennemmin housun lahkeet märkinä kuin täyden marjakorin kanssa?

Entäpä se oma pelastautuminen? Kuinka syvälle suohon voi toinen ihminen sinut vetää ennen kun voit sanoa, että: "kiitti hei, tää oli tässä" ja rämpiä itsesi ylös ja kadota näkymättömiin ja jättää toisen yksinään suohon? Kuinka syvälle voit vajota ennen kuin tajuat että tarvit itsekkin apua? Mitä jos kukaan ei kuule kun koitat huutaa apua? Entäpä kuinka kauan siihen menee että saat vaatteesi jälleen kuivaksi? Ja mitenkä muut ihmiset siihen suhtautuu, kun ilmoitat että olkoon siellä suossa, minä en enää jaksa yrittää repiä häntä ylös sieltä? Kuinka kauan siinä menee ettet ajattele suossa olevaa ihmistä? Kuinka kauan menee että et enää muista koko suota pahalla? Ja uskallatko enää koskaan lähteä kenenkään kanssa metsään? Entä jos hänkin tahtoo suolle?

Suosta pelastamiseen ja pelastautumiseen liittyy tuhottomasti kysymyksiä. Itse olen päättänyt kaivautua ylös suosta ja jättää taakseni ne ketkä eivät tahdo sieltä pois. Päätän lapioida itseni ylös ja heitän lapion toiselle, kaivautukoon ylös tai syvemmälle, minun voimat eivät riitä enää auttamaan kummassakaan. Pelastautukoon ken voi.

Heidi

Kokemus päihderiippuvuus luennosta

Vietin tässä eräänä päivänä vähän erilaisen illan, ja kävin kuuntelemassa eräässä yksityisessä päihdehoitoa tarjoavassa yrityksessä luentoa/ info-tilaisuutta aiheesta päihderiippuvuus ja lähimmäiset. Osittain tuli paljon asiaa, jossa vaan nyökyttelin ja pohdin että onkohan setä lukenut blogiani, mutta paljon tuli myös lisää tietoa aiheesta ja illan jäkeen jäi myös pohdittavaakin. Suosittelen vastaavia tilaisuuksia ihan kaikille, vaikkei oma tai juuri sen läheisimmän ihmisen juominen huolestuttaisikaan. Suomessa on kuitenkin todella paljon päihderiippuvaisia ihmisiä, ja onkin aika suuri ihme, jos joku ei tunne jotakin jolla olisi ongelmia jollakin tasolla asian kanssa.

Luennolla kerrottiin hyvin tarkkaan, että alkoholismi on sairaus, eikä sitä kukaan ole itse itselleen valinnut. Kerrottiin että kemiallisiin aineisiin kohdistuvat riippuvuudet luetaan krooniseksi aivosairaudeksi, eikä kyse ole siis tyhmyydestä eikä mielisairaudesta. Oli hienoa että sairautta avattiin enemmän ja kerrottiin miksi alkoholisti ei ymmärrä olevansa alkoholisti. Siellä avattiin hiukan silmiä myös sen suhteen, kuinka alkoholisti näkee maailman, ja huolestuneet läheiset. Luennolla kerrottiin myös alkoholismin kehityksestä, sen eri vaiheista ja mukanaan tuomista oireista.

Parasta antia luennossa oli ehkä sen pitäjä. Herra kertoi hyvin avoimesti omasta kokemuksestaan ja oman tarinansa alkoholistina. Hän onnistui luomaan sellaisen luottamuksen että mieli teki alkaa kertomaan omakohtaisia kokemuksia pelkän nyökyttelyn lisäksi.Valitettavasti hänen tarinansa oli liiankin tutulta kuullostava minun korvaan. Vastaavia tarinoita olen elämässäni nähnyt monia. Olisin voinut sillä istumalla ilmoittaa seuraavaan tilaisuuteen pikku-bussillisen ihmisiä, sen verran silmiä avaava kokemus oli.

Luennolla kerrottiin myös siittä, kuinka perinnöllisestä sairaudesta on kyse. Tästä tulikin ehkä ne suurimmat pohdinnan aiheet, entä jos minäkin sairastun joskus? On kuitenkin hyvin todennäköistä että olen perinyt alkoholisti geenejä, enkä minäkään kuppiin sylje. On minullakin ollut elämässäni hetkiä, jolloin olen pohtinut että meneekö nyt liian kosteissa merkeissä. Onneksi tällä hetkellä alkoholin käyttö on pysynyt aika kohtuullisena, eikä minusta tunnu pahalta olla juomatta. Mutta entä jos sairaus puhkeaa päälle? Huomaanko sitä itse ollenkaan, vaikka tiedostan riskit ja olen jonkin verran perillä taudista ja sen kehutyksestä? Pitäisikö varmuuden vuoksi itsekin raitistua kokonaan?

Luennolla kerrottin myös lyhyesti siittä, kuinka päihderiippuvuus vaikuttaa läheisiin. Hiukan olin tyrmistynyt kun seinälle lävähti tieto-isku läheisriippuvuudesta. ensimmäisenä tuli mieleen, että en minä ainakaan mikään läheisriippuvainen ole, en minä roiku kenessäkään kiinni. Kuitenkin kun meille alettiin kertomaan, että läheisriippuvaisuus tarkoittaa sitä, että ihminen elää toisen ihmisen kautta. Kuinka ihminen tekee asioista joista ei pidä, suojellakseen läheistään. Esim. peittelee läheisensä juomista pienillä valkoisilla valheilla ja rakentaa kulisseja pitääkseen läheisen tyytyväisenä. Kuinka alkoholistin lapsetkin valehtelevat alkoholistille pitääkseen hänet tyytyväisenä jottein konflikteja syntyisi. Tämä oli mielestäni todella mielenkiintoinen osio, ja meinaan tutustua aiheeseen vielä tarkemmin, jotta voin käsitellä mörköjä sisälläni.

Kaiken kaikkiaan kahden ja puolen tunnin luennosta jäi hyvä tunne. Kamalia asioita, mutta tieto että niistä voi päästä yli, oli todella lohduttavaa. Suosittelen tosiaan kaikille käymistä tälläisellä luennolla. Rohkeasti vaan mukaan, vaikka ovesta sisään astuminen saattaakin pelottaa. Minulle ja seuralaiselleni tämä oli todella silmiä avaava kokemus. Harmi vaan että tämän yrityksen hoidot ovat niin kalliita, olisin muuten varmaan heti ilmoittautun läheisille tarkoitettuun avohoito-ohjelmaan. 

Tilassa, jossa luento järjestettiin, luki seinällä kuta kuinkin näin: mitä täällä kuulet, mitä ja ketä täällä näät, pidä se mielessäsi, mutta älä kerro siitä muille. Käsitin, että tällä haetaan tietynlaista vaitiolovelvollisuutta hoidossa käyvien kesken. En kuitenkaan usko että tämä blogi-päivitys on haitaksi kenellekkään, en kuitenkaan kertonut ketä ja missä näin. Lisäksi kaikki tämä tieto mitä tänne kirjoitin, löytyy kyseisen firman netti-sivuilta, joten enpä tässä mitään valtion salaisuuksia jakanut.

Jälleen kerran; rauhaa ja rakkautta kaikille:
Heidi

Alkoholisti aikuinen lapsi

Olen tätä blogia kirjoittaessani alkanut pohtimaan oman alkoholisti isäni vaikutusta elämääni. En ennen ole myöntänyt asian vaikuttaneen elämääni milläänlailla sen jälkeen kun välit isään katkesivat. Olen tietoisesti sulkenut isän ajatuksistani ja koittanut olla ajattelematta koko ihmistä. Nyt kuitenkin olen lukenut netistä aika paljon alkoholistien aikuisten lasten oireista. Pakko myöntää, että vaikka kuinka koittaa kieltää ja välttää aiheen ajattelua, isälläni ja hänen alkoholismillaan on ollut todella suuri vaikutus elämääni ja on edelleenkin.

Ensimmäisen kerran kun löysin netistä kuvailun alkoholistin aikuisen lapsen oireista, järkytyin todella paljon. Liki 20 kohdan listasta en löytänyt montakaan kohtaa joka ei olisi kuvannut minua jollain tasolla. Miten ihminen jonka kanssa olet viettänyt vain elämäsi ensimmäiset kahdeksan vuotta, on voinut vaikuttaa sinun nykyiseen elämään niinkin paljon? Kuinka varhaisessa lapsuudessa koetut asiat voivat vaikutaa jopa aikuisen ihmisen persoonallisuuteen niin paljon. Monta asiaa valkeni minulle, tuli ahaa-elämyksiä, siis onko mahdollista että lapsuuden kokemuksista johtuen nautin töissä kiireisten kriisi-päivien jälkeisestä tunteesta, kun olen pystynyt hallitsemaan pientä kaaosta koko päivän? Johtuuko se että minun on vaikeaa rentoutua ja antaa toisten tehdä päätöksiä puolestani isäni alkoholismista?

Luin myös että alkoholistien lapset löytävät itsensä usein suhteesta jossa yrittävät pelastaa kumppaninsa jostain, esim. alkoholismista tai muusta riippuvuudesta. noh, ei siittä sitten sen enempää enään. Alkoholistien lapset keräävät ympärilleen draamaa, ja keikuttavat venettä tarkoituksella saadakseen elämäänsä draamaa ja konflikteja. Näissä tilanteissa alkoholistin lapsi saa jonkinlaisen adrenaliini-piikin ja vallan ja kontrollin tunteen. Saman adrenaliini-piikin ja tilanteen hallitsemisen tunteen vuoksi monet alkoholistien lapset saattavat alkaa harrastamaan esimerkiksi extreme lajeja. Kontrollin tunne on ilmeisesti todella yleinen tarve alkoholistien aikuisilla lapsilla. Kokoajan pitää olla tilanteen herra, ja tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Parisuhteessa alkoholistin lapsi tahtoo erityisesti pitää tiukan kontrollin. Hylätyksi tulemisen tunteen pelko on niin suuri. Tunteiden näyttäminen ja jopa kokeminen voi olla vaikeaa. On vaikeaa luottaa toiseen ihmiseen ja siihen että kelpaat sellaisena kuin oikeasti olet. Alkoholistin lapsen on todella vaikeaa vain heittäytyä rakkauden vietäväksi ja rakastaa vaan ilman että on kokoajan varpaillaan ja valmiina jättämään toinen, ennen kuin hän jättää sinut. Ketään ei saa päästää liian lähelle, ettei satuta itseään jos toinen lähteekin pois. Omaa sydäntä suojellaan liiaksikin , ettei vaan sydän särkyisi lopullisesti.

Alkoholistin lapsen on vaikeaa päästää irti kontrollistaan, rentoutua ja nauttia elämästä. Hauskan pitäminen toisten nähden on vaikeaa. Sisäinen lapsi kokee vahvaa tarvetta olla kokoajan täydellinen, huomaamaton ja nolaamatta itseään ja pitämään itsensä koko ajan tilanteen tasalla. Alkoholistin lapsen voi olla vaikeaa tunnistaa omia tarpeitaan ja sitä mistä nauttivat. Alkoholistin lapsista tulee usein myös itse jollain tavalla riippuvaisia. Heistä löytyy todella paljon työnarkomaaneja, peliriippuvaisia, läheisriippuvaisia ja valitettavasti myös alkoholisteja.

Alkoholistin lapsi on koko ajan varuillaan ja tutkii ympäristöään mahdollisten kriisien varalta. Koko ajan pieni varpaillaan olo aiheuttaa stressiä ja masennusta. Alkoholistin lapset stressaantuvat ja masentuvat helposti. Alkoholistin lapsi on omimmillaan pienen kriisin keskellä, jossa hänellä on kuitenkin langat käsissään kokoajan. Alkoholistin aikuinen lapsi hakee hyvin usein hyväksyntää kaikilta. Vaikka tapoihin saattaa kuulua draaman aiheuttaminen alkoholistin lapsi ei silti halua suututtaa ketään ja tahtoo miellyttää kaikkia ja saattaa kadottaa jopa oman identiteettinsä.

Tässä vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka alkoholisti vanhempi vaikuttaa lapsensa tulevaisuuteen myös pidemmällä aika välillä. Toki monet asiat ovat sellaisia että näistä saattaa myös ihan normaalin perheen lapsikin löytää itsensä. Itseäni nämä asiat ovat mietityttäneet aika paljon, ja olen päättänyt yrittää tehdä asioille jotakin. Yritän tietoisesti luopua kontrollistani, ja yritän olla ajattelematta niin paljon sitä, hyväksyvätkö ihmiset minut sellaisena kuin olen. Alan etsimään sisäistä lastani joka osasi pitää hauskaa. Menen tänä kesänä keinumaan ja laskemaan liukumäkeä, päivällä, muiden nähden. Ja jos tapaan jonkun, koitan laskea suoja-muurini ja antaa hänelle kaiken itsestäni, silläkin uhalla että minulla saattaa särkyä sydän. Yritän rentoutua ja olla armollinen itselleni. Kaikesta kokemastani huolimatta, olen kyllä ihan hyvä tyyppi ja kai se minäkin ansaitsen joskus olla oikeasti onnellinen ja tuntea niitä niin suuria tunteita että itku pääsee.

Heidi

uutta alkua

No niin, nyt ollaan uudessa kodissa ja elämä alkaa asettua pikku hiljaa uusille urille. Tavarat alkavat löytämään omat paikkansa, lapset ja kissat ovat tottuneet jo uuteen kotiin ja minä myös. On ollut ihan kiva huomata että pärjään myös yksinkin ihan mukavasti. Jonkin aikaa koti-töitä vältelleenä, on ollut hassua huomata että saatan nykyisin imuroida jopa kaksi kertaa päivässä, outoa lisä-energiaa on siis ainakin jostain ilmaantunut, ja hyvä niin. On ollut myös ihanaa tulla pitkän työpäivän päätteeksi kotiin, jossa ei odota kuin nälkäiset kissat. Kissat eivät odota mitään muuta kuin että avaan pari ruoka pussia ja rapsutan hetken aikaa, sen jälkeen olen vapaa tekemään mitä huvittaa. Voin katsoa telkkarista juurinkin sitä kanavaa mitä tahdon, voin näprätä puhelintani tai tietokonetta niin paljon kuin huvittaa ja mikä parasta, kissat eivät ainakaan vielä ole pikku sievässä, kaljalta lemuten, tulleet kiukuttelemaan jostain turhan päiväisestä asiasta. :)

On toki ollut hetkiä jolloin sitä ehkä on pikkuisen kaivannut seuraakin. Enkä nyt tarkoita että kaipaan parisuhdetta, vaan hetkittäin on ollut sellainen olo, että voisi hetken puhua jonkun aikuisenkin kanssa. Onneksi on kavereita jotka poikkeilee kahvilla aina silloin tällöin etten tule ihan höperöksi lasten ja kissojeni kanssa. On ihan arkipäiväisiä asioita, joita on aikaisemmin jakanut toisen kanssa, ja yhtä äkkiä huomaat selostavasi kissoille kenetkä näit kaupassa tai lapsille Emmerdalen viimeisimpiä käänteitä. Jotain yhteistä miehessä ja lapsissa kuitenkin on, joudut kertomaan että olet juuri värjännyt hiuksesi ja vastaus on sama: ai, ihan hienot. :D Ja luojan kiitos puhelimet on keksitty, varsinkin nyt kun ei tarvitse miettiä kuinka kauan voi puhua ystävän kanssa puhelimessa, ilman että toinen pahoittaa siitä mieltään.

Ihan mukavasti siis on kaikki sujunut, toki on ollut hetkiäkin jolloin hermot on paukkunut. Kyllähän se edelleen loukkaa, kun paljastuu toisesta ihmisestä yllättäviä, ei niin mukavia piirteitä vaikka onkin jo erilleen muutettu. Vanhat valheet ja kertomatta jättämiset sattuu edelleen, kun tajuaa kuinka tyhmä itse on ollut kun on uskonut kaiken ja sinisilmäisesti tahtonut uskoa toisesta vaan kaikkea hyvää. Menneisyyden haamut satuttaa varmaan vielä pitkään. On myös ollut jännä seurata kuinka ihmiset suhtautuvat tähän kaikkeen. Blogi on saanut paljon enemmän huomiota kuin olisin ikinä voinut kuvitellakkaan. Aloin kuitenkin kirjoittamaan tätä ihan omaksi terapiakseni sala-nimellä. Olen toki nyt oman nimeni vaihtanut teksteihin, ja olen jopa yhden linkin laittanut facebook-sivulleni ilman mitään "lukekaa mun blogia" säestyksiä, vaan ihan vaan pelkän linkin "johonkin ramdom-blogiin". Paljon on tullut kehuja, mutta olen kuullut myös juurikin niitä kommentteja joita osasinkin odottaa: minä vaan musta-maalaan ex-miestäni, ja kuinka ex-mieheni ei voi olla tuollainen. Facebook-kavereitakin on kadonnut listaltani, ilmeisesti blogini ansiosta. Noh, muistuttaisin kuitenkin, että tarkoituseni ei ole ollut musta-maalata ketään, vaan purkaa omia tuntemuksiani ja ajatuksiani asioista. Olen kirjoittanut asiat niinkuin minä olen ne kokenut ja pyrkinyt kirjoittamaan asioista paljon yleisellä tasolla. Ja muistuttaisin myös, ettei kukaan voi sanoa mitä toisten perheissä oikeasti tapahtuu, jos ei itse asu siinä samaisessa taloudessa. Vaikka naapurilla onkin upea kallis käsilaukku ja hän palasi juuri ulkomailta lomalta, se ei tarkoita välttämättä että naapuri ui rahoissa, vaan laskut saattavat ihan hyvin kiertää ulosoton kautta. Vaikka toinen naapuri näyttää päällisin puolin hyvin voivalta, voivat vaatteet verhota alleen perheväkivallan jäljet. Ihan samanlailla joku naapuri voi olla alkoholisti, vaikka käykin töissä ja päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä.

Mutta, tosiaan, uusi sivu elämässä on käännetty ja kaikki on aikas hyvin, mulla on kiva pieni koti, mulla on todella ihanat lapset, huippu ystäviä ja perhe tukiverkkona, eikä töissäkään ole mitään valittamista. Eipä sitä paljon muuta voi ihminen toivoa.

Kaikkea hyvää myös kaikille muillekin.
Heidi