Ystäviä, vihamiehiä?

Voiko pariskunta erota ystävinä? Voiko exän kanssa olla ystävä? Tarviiko edes yrittää olla ystävällinen eron jälkeen?

Luin juurikin artikkelin jossa jokin "psykologi-parisuhde-expertti" väitti, ettei kukaan voi erota ystävinä. Itse olen asiasta vähän eri mieltä. Toki jossakin välissä yleensä on riitaa, mutta kyllähän ystävätkin riitelevät keskenään. Itse en ymmärrä, miten jotkut ihmiset ovat hyvinkin katkeria ja vihamielisiä exäänsä kohtaan, vaikka erosta olisi kulunut jo vuosia. Joskus kuitenkin tuo exä on ollut hyvinkin rakas ja täkeä ihminen. Toki pahoja asioita on voinut sattua, joita voi olla vaikea antaa anteeksi, mutta tarviiko niistä vuosi tolkulla jaksaa kiukutella, varsinkin jos molemmat ovat jo jatkaneet elämiään omilla tahoillaan?

Itselläni on suhteellisen hyvät välit ensimmäisen ex-mieheni kanssa. Pystymme puhumaan keskenämme lapsemme asioista, ja vielä muutamia vuosia sitten (ennen uusia suhteitamme) kahvittelimme usein yhdessä kun lapsi lähti isälleen. Toki meilläkin on ollut niitä hetkiä kun olemme sanoneet toisillemme pahasti, mutta asioita ei ole jääty vatvomaan vaan molemmat ova menneet eteenpäin elämässään. Minulla on myös huippu ex-anoppi, joka ei ole koskaan ainakaan minulle suoraan sanonut mitään pahaa tai puuttunut minun ja poikansa välisiin asioihin. Ex-anoppi ottaa mielellään myös muutkin lapseni kyläilemään luokseen ja keittää kahvit poiketessani. Aivan mahtavaa, että välit pysyy samoina, sillä enhän minun tunteet muuttuneet muita kohtaan kuin sitä miestä.

Tiedän paljon ex-pariskuntia jotka eivät pysty kommunikoimaan keskenään edes kymmenen vuoden erossa olon jälkeen, vaikka olisi yhteisiä lapsiakin, lapset toimivat viestin viejinä välissä. Ja mikä on kamalampaa kuin eronnut pariskunta joka käyttää lapsiaan pelinappuloina ja koittaa manipuloida lapsia "omalle puolelleen". Ihan kuin lapset voisivat tai edes täytyisi valita ovatko äidin vai isän puolella jossakin asiassa, mistä eivät edes ymmärrä mitään. Itse olen ollut tarkkana siittä, että en missään vaiheessa sano pahaa sanaa lasten toisesta vanhemmasta lapsille, niin omilleni kuin puolisonikaan lapsille. Lapsia ei pitäisi sotkea aikuisten ongelmiin enempää kuin on tarve. Toki meillä on lapsille kerrottu heti alkuun että olemme eroamassa, ja heidän kanssaan on puhuttu asiasta paljon. Meillä myös lapset tietävät että meillä ero on tullut, koska minun mielestäni mieheni juo liikaa olutta ja minulle tulee siitä paha mieli. Tahdon olla lapsille rehellinen, niiltä osin kuin ymmärtävät asiat. Lapset eivät ole tyhmiä, ei heille enään mene läpi selitys "kun äiti ja isi ei enään rakasta toisiaan". Siittä seuraa vaan kysymyksiä, Miksi? voiko äiti tai isi lakata rakastamasta myös minua?

Nyt meillä on ero sujunut suhteellisen sopuisissa merkeissä. On toki muutamaan kertaa riidelty kova äänisesti ja tavaratkin pakattu ja vietetty muutama viikonloppu mummolassa lasten kanssa rauhoittumassa. Silti olemme edelleen pystyneet asumaan saman katon alla, vaikka ero päätöksestä tulee kohta vuosi ja virallinen erokin on ollut jo pari kuukautta voimassa. Toivottavasti välit säilyvät hyvinä myös eri osoitteissa asuessammekin ja voimme poiketa toistemme luona lapsia hakiessa tai viedessä. Toivottavasti myös uudet tulevat puolisomme ymmärtävät että exä on exä, eikä tule turhia mustasukkaisuus kohtauksia. Exä on kuitenkin exä, jostakin syystä ja harva sitä oikeasti palaa exän kanssa yhteen jos on jo uuteen suhteeseenkin ruvennut. Valitettavasti myös nämä uudet kumppanit voivat sotkea todellakin välejä.

Tämä parisuhde-expertti kertoi myös että mitä pidempään on eroa pitkitetty ja jaksettu yrittää vielä huonossa suhteessa,sen pidempään menee siinä että ex-pariskunta voi taas olla ystäviä. Tämä voi hyvinkin pitää paikkansa. Itse kuulun niihin ihmisiin joka uskoo siihen että kenenkään ei tule kärvistellä huonossa suhteessa. Toki jokaisessa suhteessa tulee vastoinkäymisiä, mutta miksi niitäkään pitää määräänsä enempää kestää? Joidenkin mielestä luovutan parisuhteissa liian helpolla, mutta en ymmärrä miksi pitäisi pitää kiinni kynsin hampain jostain, joka satuttaa sinua enemmän kuin antaa sinulle hyvää oloa? Ehkä siinä piilee syy hyviin väleihin exien kanssa, kun en ole katkeroitunut huonossa suhteessa liian kauaa? En vaan ole koskaan käsittänyt miksi ihmiset kuluttavat parhaat vuotensa huonossa suhteessa. Ihmisen elämä on kuitenkin aika lyhyt, eikä sen pituutta voi etukäteen tietää, eikö siittä voisi vaan nauttia? Toki elämään kuuluu myös sitä kurjuutta, jotta osaa arvostaa niitä onnen hetkiäkin. Mutta eikö pitäisi pyrkiä siihen että niitä onnen hetkiä olisi enemmän kuin sitä kurjuutta? Mitä järkeä on kiukutella ja riidellä exän kanssa, kun siittä on jo päässyt eroon?

Toivonkin todella että tämä ero päättyy sopuisasti, ilman turhia kiukutteluja. Ja että elämä kohtelee meitä kumpaakin jatkossa niin hyvin, ettei kummallekkaan jää aikaa enään pohtia liikaa menneitä, ja molemmista tulee onnellisia. Toivon että voimme puhua asioista ja vaikka kahvitella jopa toistemme tulevien kumppaneidenkin kanssa. Tässä suhteessa ja maailmassa on jo ollut ihan tarpeeksi erimielisyyksiä.

Tyyne

Reilua peliä?

Sanotaan että elämä ei ole aina reilua. Tämä pitää todella hyvin paikkansa alkoholistien läheisten silmissä. Välillä kärsijä on itse alkoholisti, välillä se on se läheinen. Tänään taas tajusin kuinka "reilu" maailman kuva alkoholistilla voikaan olla.

Mies on ollut nyt pitkään sairaslomalla, ja pudonnut jo kelan sairaspäivärahoille. Ensimmäisiä rahoja saatiin odottaa jopa seitsemän viikkoa. Tämän ajan olemme tietenkin eläneet minun rahoillani. Nyt odotellaan taas seuraavia rahoja, ja taas tuntuu kestävän aivan tajuttoman kauan. Noh, sinänsä en ole valittanut, ollaan vaan eletty vähän tiukemmin enkä ole ostellut mitään ylimääräistä. Eräänä päivänä ostin toki ale tangosta lapsellemme vaatteita huikealla kymmenellä eurolla ja sain tästä aivan jumalattomat valitukset, kun olen tuhlannut rahojamme turhuuteen. noh, kymmenen euroa kuussa lasten vaatteisiin, ei mielestäni ole kauheaa tuhlaamista. Olen toki koittanut elää todella nuukasti, sillä olen lähdössä ystäväni kanssa risteilylle ja säästellyt rahoja tähän reissuun. Ei ehkä se järkevin teko tässä taloudellisessa tilanteessa, mutta olen mielestäni pienen irtioton ansainnut.

Noh, tänään sitten tuli taas se viesti: hain kaljaa. Niinpä tietysti. Kysäisin sitten että onko ne kelan rahat jo tulleet? vastaukseksi sain että ei. Siinä vaiheessa oli pakko kysäistä että mitenköhän minun tilillä oli taas rahaa kaljaan, mutta ei lasten vaatteisiin? Sain selityksen kuinka rahani jakautuu seuraavan viikon aikana, ja sain kuulla myös budjettini laivalle, joka oli yksi kolmas osa siittä mitä normaalisti tuollaisella reissulla menee. Siinä vaiheessa kiehahti aivan totaalisesti. Minä olen elänyt säästeliäästi, maksanut herran oluet ja tupakat mukisematta ja sitten saan kuulla vielä kuinka paljon saan käyttää omia rahojani! Itse en polta tupakkaa ollenkaan, en juo kovinkaan usein, olen lopettanut shoppailun lähes kokonaan, olen opetellut elämään muutenkin säästeliäästi ja sitten toisella on oikeasti pokkaa napista minun lastenvaate-ostoksista ja laskea tupakat ja kaljan perus-elintarvikkeeksi. Ja tosiaankin, minä olen tällä hetkellä se työssä käyvä osapuoli jonka rahoilla täällä eletään. Tässä näkee hyvin alkoholistin maailman kuvan. Alkoholi kuuluu perus-tarpeisiin, siittä ei voi luopua. Tämä ristely-budjettini olisi siis pienempi kuin herralla kuluu viikossa rahaa tupakkaan ja kaljaan. Laskin karkeasti että puolet rahoista uppoaisi jo lasten tuliaisiin. Ruuat saisin maksettua, mutta ruokajuomat jäisikin sitten vaan haaveeksi. Reilua, eikö?! Eikä minua niin harmita se että rahaa ei ole paljoa, enkä ole ajatellutkaan tuhlaavani paljoa, mutta tuo ajatus, että minä kustannan hänen juomistaan ja sitten minulle ei jäisi itselleni rahaa omiin huvituksiini ollenkaan sapetaa ja reilusti. Tähän vielä liitetään se tieto, että kun miehen tilille napsahtaa rahaa, ne ovat hänen rahojaan, ei meidän rahojamme, ja niillä voidaan vapaasti tehdä mitä itseään huvittaa, minä en niistä pääse laatimaan herralle kalja-budjettia. Ja jos tässä nyt oikein ruvetaan saivartelemaan, niin olemme tosiaankin jo eronneet, että olisin voinut sulkea tilini ja katsella kun hän syö pelkkää makaroonia seitsemän viikkoa. Taas ihmettelen, miksi en ole hakenut omaa asuntoa jo viime kesänä...

Katselin Arman pohjantähden alla dokumentin asunnottomuudesta. Ohjelma oli todella koskettava ja sai minussa liikkelle suuria tunteita suuntaan ja toiseen. Oli todella karua kuultavaa, millaisia ihmisiä ja millaisissa tilanteissa joutuu asunnottomiksi. Sehän voi olla kenenkä tahansa kohtalo, kun käy vaan huono tuuri. Olisi todella tärkeää, että asialle tehtäisiin jotakin, ja pian. Ohjelmassa oli haastateltu myös muutamia pitkä-aikais kodittomia, joille ei kyllä minulta sinänsä sympatiaa herunut. Ihmisiä jotka kertoo juovansa aamusta iltaan kaljaa, ja että kaikki raha menee alkoholiin. Näiden ihmisten ongelmat ovat kyllä jossain muualla kuin asunnottomuudessa. Kukaan ei toki ansaitse elämää taivas alla, mutta nämä ihmiset tuntuvat tehneen valintansa. Jokainen ihminen varmasti ymmärtää että asunnot annetaan helpommin ihmiselle, jolla ei ole päihde-ongelmaa. Oma isäni on ollut samassa tilassa, asunnoton alkoholisti jonka joka sentti meni alkoholiin. Näillä ihmisillä alkoholi on jopa tärkeämpää kuin asunto. Vaikka nämä ihmiset saisivat asunnon, tuskin se elämän-laatu siittä kauheasti parantuisikaan, tuskin se ainakaan päihdeongelmaa poistaisi. Toki onhan se mukavampi juoda sisätiloissa, kuin ulkona kylmässä. Voisiko ajatella, että ratkaisuksi voitaisiin koittaa jonkin sortin päihde-hoitoa, josta saisi asunnon päihteetöntä eläämää vastaan ja ehkä jopa mahdollisuuden työllistyä jollakin tapaa? Niin että saisi mahdollisuuden niin sanottuun normaaliin elämään. En tiedä kuinka tämä käytännössä toimisi, mutta nyt pakolais-kriisin aikaan löytyi paljon tiloja, vapaa-ehtoisia ja kaiken maailman sopeuttamis-projekteja hyvinkin nopeasti. Voisimmeko auttaa myös omiamme samalla innolla? Olisiko nämä ihmiset valmiita raitistumaan asunnon vuoksi?

Tyyne