Puhu vaan

Kuinka vaikeaa onkaan vaan ottaa ja lähtee? Kuinka monta kertaa sitä ihminen jaksaa uskoa toisen muuttuneen ja antaa loukata itseään uudestaan ja uudestaan?

Meillä on ollut tosiaankin nyt jonkin aikaa diili: Minulle ilmoitetaan etukäteen että olutta ollaan ostamassa ja minä en nalkuta asiasta. Homma on toiminut enemmän kuin hyvin.  Olen toki muutaman kerran epäillyt että pitääköhän ilmoitetut määrät nyt ihan paikkaansa, kun kahden kaljan jälkeen muka puhe sammaltaa, mutta en ole jaksanut välittää asiasta enään samoin kuin ennen. Miehen juominenkin on selkeästi vähentynyt, sillä on ehkä itsekkin tajunnut että kuinkas usein sitä tulee haettuakaan sieltä kaupasta sitä kaljaa, kun asiasta joutuu laittamaan aina viestin. Asiat ovat menneet parempaan suuntaan siis. Tai siis ainakin hetkellisesti. Aloin taas jopa pohtimaan oliko avioero sittenkin virhe? Voisiko meillä sittenkin olla yhteinen tulevaisuus? Olenko vaan liioitellut omassa päässäni meidän ongelmiamme?

Noh, eilen putosin taas takaisin todellisuus. Melkein osasin arvata, että eilistä pientä rahapelivoittoa "pitää tietysti juhlia" parilla oluella. Asiasta ei kuitenkaan puhuttu mitään ja olin hyvin iloinen, hyvä merkki: vaikka on tullut yllättäen rahaa vähän, sitä ei olla heti juhlimassa kaljan kanssa. Lähdin ystävieni kanssa kahville ja kaikki oli ok. Tulin kotiin, jossa sauna odotti lämpöisenä ja kaikki vaikutti olevan ok. Mies oli hiukan vaisu, mutta ajattelin hänen mököttävän kun olin pari tuntia pois kotoa. Noh, istuessani saunan lauteilla, hän toi minulle yhden siiderin ja vältteli katsettani ja tiesin heti mistä on kyse. Samalla sekunnilla myös tyttäreni tiesi mistä on kyse ja ilmoitti topakasti: Isi joi muuten tänään kaljaa.

Ihan kun joku olis lyönyt märällä rätillä vasten kasvoja. SLÄTS! Taas se valehtelu ja salailu alkaa ja minä tyhmä taas aloin luottamaan että toinen olisi muuttunut. Kun kysyin asiasta, sain heti kiukkuisen vastauksen: "en viittinyt kertoo kun tiesin että suutut taas. " ( ja tähän väliin huomautus että en ole juomisesta nalkuttanut oikeasti pitkään aikaan.) Heti perään sain kuulla, kuinka meillä olisi ollut kiva ilta, jos tytär ei olisi käräyttänyt juomisesta ja kuinka oli pakko hakea oluet koska olin pois kotoa yms. Taas siis syy on kaikkien muiden. Koitin selittää että syy miksi loukkaannuin oli se, että minulta salataan asioita, joista on erikseen sovittu että niistä kerrotaan rehellisesti. Jälleen kerran tajusin että, kyllä, kalja menee edelleen minun edelleni. Tunsin itseni niin tyhmäksi. Järki on kokoajan sanonut että kun avioeropaperit oli postitettu, tämä oli tässä. Silti sitä vaan tahtoo aina uskoa että toinen oikeasti rakastaa, ja tekee kaiken sen vuoksi että teidän suhde toimii. Niinhän hän koko ajan sanoo ja vannoo. Valitettavasti ne sanat vaan ei riitä. Tiesin kyllä että näin tässä tulee taas käymään, mutta jotenkin vaan tahdoin uskoa parempaan.

Nyt suututtaa oma tyhmyys. Miksi ihmeessä taas aloin haihattelemaan ajatuksella että meillä voisi olla yhteinen tulevaisuus? Miksi en silloin heti hakenut omaa asuntoa kun päätin että tahdon eron? Nyt asuisin omassa kodissa, enkä jälleen kerran itkisi samasta asiasta. Miksi ihmeessä pidän itseäni edelleen tässä piinassa? miksi ihmeessä lapsenikin katselevat tälläistä? Kuvittelin että tälläinen rauhallinen, aikuismainen ero olisi helpompi kuin se että kerätään pikaisesti kamat ja lähdetään ovet paukkuen pois. Lapset saisivat rauhassa tottua ajatukseen että vanhemmat eroavat ja näkisivät että sen voi hoitaa myös sovussa. Noh, sopu on ollut kyllä aika ajoin todella kaukana, mutta muuten ollaan kyllä pystytty asumaan saman katon alla jo kohta vuosi ero päätöksen jälkeenkin. Nyt taas tämän valehtelu ja juomisen salailu-episodin jälkeen olen varmempi siitä että ero oli ainoa ratkaisu. Samaa rataa kaikki kiertää. Mikään ei muutu, vaikka kuinka sitä tahtoisin ja siihen uskoisin. Satutan itseäni vaan uudelleen ja uudelleen.

REINO NORDIN: PUHU VAAN

 

Puhu vaan, puhu vaan, puhu vaan Sä pelaat aikaa.

Sul ei oo rohkeutta sitä sanomaan, et aiot vaihtaa maisemaa. 

Ja jos sä rakastat mua ni ne on teot jotka painaa.

 Haluut sä tosissas vai sanoks sä vaan ne sanat,

 jotka luulet mun haluavan sun sanovan. 

Luulet sä tosiaan taas kerran mun uuden mahdollisuuden antavan.

Satuinpas kuulemaan vahingossa eräänä päivänä biisin, joka sopii tilanteeseen kuin nakutettu. Jos vielä meinaan uskoa niihin tavallisiin lauseisiin ja lupauksiin, tarvii varmaan kuunnella tämä pariin kertaan.

Tyyne 

Prinssi Rohkea tai herra Oikea...

Olempa tässä kuihtuneen rakkauden raunioilla pohtinut sitä unelmien kumppania ja sitä että kuinka vaikeaa sellaisen löytäminen on ja onko sellaista edes olemassa? Millaisia kriteerejä tämän kumppanin tulisi oikein täyttää? Tarvitsenko jonkun joka tekee minut onnelliseksi, vai voinko olla sitä yksin? Kuinka paljon olen valmis tinkimään haave-kumppanini ominaisuuksista, vai olenko valmis tinkimään ollenkaan? Kannattaako niitä tinkiä?

Pohjimmiltaanhan kaikki tahtovat vai kumppanin jota rakastaa ja joka rakastaa takaisin. Kumppanin jonka kanssa on turvallinen olo ja voi olla oma itsensä. Kumppanin joka pitää sinusta juuri sellaisena kuin sinä olet. Kumppanin jota kohtaan tuntee jotain mystistä vetovoimaa, niin fyysistä kuin henkistäkin. Kumppanin jonka kanssa olette molemmat vahvempia yksilöitä yhdessä kuin erillänne.

Sitten alkaakin niiden ominaisuuksien erottelu, mitä näiden perus-toiveiden täyttyminen vaatii. Omalla kohdallani tämän kumppanin tulee hyväksyä se että olen äiti ja se että lapseni ovat minun arvo-asteikolla siellä korkeimmalla paikalla, heidän ohi ei kukaan eikä mikään kiilaa. Lisäksi tulee ymmärtää että kissani ovat minulle myös tärkeitä, eivät mitään ravun-syöttejä, vaan osa perhettä ja samalla harrastus näytelyiden ja kasvatustoiminnan merkeissä. Kumppanin pitää hyväksyä minut tälläisenä kuin olen, samoin perheeni ja ystäväni. Perhe ja ystävät ovan olleet rinnallani jo pitkään ja myös siihen väliin on turha koittaa kiilata. Pitää ymmärtää, että tahdon säilyttää osan omasta vapaudestani. Olen joissain asioissa hyvinkin vanhoja kaavoja vastaan ja minä en tykkää naisten ja miesten töiden erottelusta, joten pientä kotirouvaa minusta ei saa kukaan. Jotta voin tuntea olevani turvassa, hän ei saa olla alkoholisti eikä väkivaltainen. Paljon on näitä asioita jotka liittyvät näiden perus-asioiden täyttymiseen, enkä todellakaan jaksa kaikkea tähän luetella. Nämä ovat kuitenkin niitä asioita joista en suostu enään tinkimään. Jos alan tinkimään näistä asioista, huomaan vaan joku päivä taas pettyväni rakkauteen. Ennemmin olen yksin kuin luovun perus-toiveitteni täyttymisestä.

Sitten päästäänkin näihin pinnallisiin ekstra-toiveisiin. Näillä toiveilla ei sinänsä ole rakkauden kanssa mitään tekemistä. Ei sillä ole rakkauden kanssa mitään merkitystä onko kumppani vaalea vai tumma? Onko hänellä hyvä kroppa ja tykkääkö hän imuroida ilman paitaa? :) Nämä ovat kuitenkin niitä toiveita, joiden perusteella kumppania aletaan hakemaan. olen kuullut moneen kertaan että en voisi koskaan seurustella itseäni lyhyemmän miehen kanssa, niin miksi et, jos hän täyttää kaikki perus-toiveesi? vietätkö ennemmin elämäsi ihmisen kanssa joka ei tee sinua onnelliseksi, mutta täyttää ulkoisesti kaikki kriteerisi? Oletko valmis elämään elämään elämääsi komistuksen kanssa joka pettää sinua mennen tullen, ennemmin kuin hiukan lyhyemmän tai pyöreämmän miehen kanssa joka pitää sinua kuin kukkaa kämmenellä? Valitettavasti ulkonäkö kuuluu niihin asioihin joihin kiinnitämme ensimmäisenä huomiota. Ulkonäkö asiat ovat myös treffi-palstojen kumppanin valintakriteereissä pääpainossa. Tinderissä valitaan ehdokkaita vain valokuvan perusteella. Itse en ainakaan tahdo lähteä enään valkaamaan kumppania pelkän ulkonäön perusteella. Jonne Aaronia lainatekseni: "Ole enemmän kun jotka saa vaan patjan palamaan". Toki ensi kiinnostus yleensä herää miellyttävän ulkonäön voimasta, mutta se ei saa olla pää-painossa kumppanin valinnassa. Joten sori, herra Diesel, sulla tarvii olla muutakin kun tuo ulkonäkö. :D ( VITSI!!!) :D

Se, että mistä sitten löytäisin tämän täydellisen kumppanin on vielä arvoitus. En ole todellakaan suunnitellut etsiväni ketään ja uskon olevani onnellinen myös yksin lasteni kanssa vielä pitkään. En kuitenkaan tahdo jäädä loppu iäkseni yksin, sillä olen nähnyt näitä "minä en mitään miestä kaipaa"-naisia, ja heidän joka toisesta lauseesta huokuu yksinäisyys, ja ehkä jonkin asteinen katkeruuskin. Pidän siis mielen toki auki, mutta etsintöihin en ala. Ja nyt ehkä ensimmäisen kerran olen ymmärtänyt tämän perus-tarpeen, niiden täyttymiseen tarvittavat kriteerit ja pinnalliset ekstra-toiveet ja niiden tärkeys-järjestyksen. Jospa tällä kertaa osaisin lähestyä tätä ihmisen tarvetta löytää kumppani, oikeasta suunnasta ja kriteerit oikeassa järjestyksessä, jottei tälläkin kertaa tulisi mentyä niin sanotusti "perse edellä puuhun". Jospa sitä nyt vanhempana olisi viisaampi ja arvostaisi itseään enemmän ja tietää mitää tahtoo, ja sen kuinka paljon on valmis tinkimään asioista.

Tyyne

Loman tarpeessa

Masennus on vakava sairaus, ja siitä kärsii masentuneen ihmisen lisäksi myös hänen lähipiirinsä. Itse olen ollut jo vuosia "perus-masentunut": mikään ei oikein kiinnosta, mikään ei oikein huvita eikä tunnu miltään. Välillä on hetkiä jolloin olen ollut pahemmin masentunut. Silloin sängystä ylös pääseminenkin on vaikeaa. Mieli on todella musta eikä mikään todellakaan huvita, päässä pyörii pahoja ajatuksia. Ja pahoilla ajatuksilla tarkoitan oikeasti pahoja ajatuksia, jopa itsemurhaa.

Olen kuitenkin koittanut salata masentumistani, varsinkin lapsiltani. Heille olen vaan selittänyt että äiti on todella väsynyt tai kipeä, kun en ole jaksanut nousta sängystä ylös. Olen kuvitellut että lapset eivät ymmärrä, tai aisti äitinsä pahaa oloa. voih, olen ollut väärässä, ja olen taas tässäkin asiassa, jo toistamiseen. Ensimmäisen vakavamman masennus-kauteni jälkeen vanhimman lapsen koulun käynti alkoi takkuilemaan ja lapsella epäiltiin koulusta johtuvaa masennusta. Tunsin todella suuren piston sydämessäni, olenko minä ollut syyllinen myös lapseni masennukseen? Jotenkin tilanteesta selvittiin ja kaikki näytti hyvältä, ainakin lasten suhteen. Nyt pitkän ja todella vaikean masennuksen ollessa pikku hiljaa selätetty, alkaa toinen lapseni oireilla todella vahvasti ja fyysisesti stressistä. On todella syyllinen olo. Tiedän että nyt minun tarvii vaan olla vahva ja auttaa lastani, mutta se ei ole niin helppoa. Mieli tekisi vaan ajaa autolla jonnekkin korpeen, itkeä ja huutaa niin lujaa kuin vaan keuhkoista lähtee ja palata kotiin vasta kun kaikki kyyneleet on itketty ja ääni on mennyt. Minua kuitenkin tarvitaan nyt kotona enemmän ääneni kanssa, vaikka varmasti muu perhe on välillä sitä mieltä että voisin olla edes päivän mykkä.

Tänään tajusin että useista työpaikan vaihdoksista johtuen, olen viimeksi ollut lomalla töistä yli kaksi viikkoa yhtä jaksoisesti, viisi vuotta sitten ja silloinkin äitiyslomalla. Nyt alkaa tuntumaan että loma olisi tarpeen. Tai edes kunnon irtiotto arjesta. Olen toki päässyt kotoa pois, en sitä kiellä, mutta nyt tarkoitan ihan muutaman päivän lomaa kaikesta: kodista, lapsista ja töistä. Välillä sitä vaan huomaa olevansa niin jumalattoman väsynyt. Ja siis minulla on aivan ihanat lapset ja tekisin mitä vaan niiden takia, mutta tiedän että väsyneenä en ole parhaimmillani. Kaikki meistä kai väsyy joskus, mutta nyt vaan on tuntunut siltä että tätä on jatkunut jo aivan liian kauan. Heti kun kaikki alkoi näyttämään paremmalta, tulee uusia ja isompia murheita. Uskoisin että jokaiselle äidille ja isälle yksi suurimmista murheista on huoli oman lapsensa terveydestä. Nyt vaan on jaksettava uskoa parempaan huomiseen ja katsottava eteenpäin ja toivottava että kesällä olevan kahden viikon lomani aikana saan lapset muutamaksi päiväksi mummon hellään huomaan ja voin sulkea puhelimeni ja hypätä junaan ja olla vaan lomalla ja tehdä sitä mitä huvittaa. Sen jälkeen taas ehkä jaksan paremmin. Ja loman odotuksesta saan voimaa jaksaa sinne asti. :) Kyllähän tämä tästä taas, asioilla on tapana järjestyä.

Lomasta haaveillen: Tyyne

Perhe-väkivallasta

Kuinka kauan ihminen kärsii alitajuisesti lapsuutensa tapahtumista? Kuinka nopeasti monia vuosia piilossa olleet tunteet voivatkaan nousta pintaan? Kauan ja pitkään, voin kertoa.

Sattuipa niin, että eräässä tuttava perheessä on hiukan samoja ongelmia kuin minä olen lapsena nähnyt: alkoholi ja perheväkivalta. Ongelmista olen tiennyt jo jonkin aikaa, mutta en ole tietoinen yksityiskohdista, joten asiaan puuttuminen on ollut hankalaa. Lisäksi en ole tämän perheen lähipiiriin kuuluva ihminen, joten puhuminen asianosaisten kanssa on ollut jotenkin vaikea asia. Tiedän että perheestä on tehty lastensuojelu-ilmoituksia ja asioita on käsitelty sosiaaliviraston kanssa. Oloni oli helpottunut: vakava ongelma on havaittu ja siihen on puututtu. Huoli on silti ollut suuri, niin lasten kuin aikuistenkin henkisen kehityksen sekä turvallisuuden puolesta.

Näille lapsille on toitotettu että jos kotona tulee näitä riita-tilanteita, pitää ehdottomasti soittaa jollekkin aikuiselle tai poliisille ja kertoa mitä tapahtuu, jotta heitä voidaan auttaa. Ilmeisesti kuitekin on annettu myös toisenlaisia ohjeistuksia, sillä lapset eivät ole uskaltaneet koskaan soittaa. Nyt kuitenkin tapahtui jotain ja nämä lapset uskaltautuivat soittamaan apua, ollessaan keskellä yötä ulkona riitelyn seurauksena. Kun kuulin asiasta, mieleeni tulvahti kaikki se pelko mitä minä olen pienenä kokenut. Pystyin kuvittelemaan todella tarkkaan mitä ala-asteikäisen kaupunkilais-lapsen päässä pyörii pimeässä metsässä, kun mökistä kantautuu niiden ihmisten riitelyä, joihin pitäisi voida hädän hetkellä turvautua. Onneksi lapset saatiin haettua pian turvaan. Ainakin fyysisesti. Tiedän että nuo lapset muistavat tuon yön loppu ikänsä. Tuollaiset asiat vaan ei unohdu koskaan.

Minä itkin, tärisin ja minua oksetti.Tätä ilmeisesti on se televisio-sarjoissa esiintynyt post-traumaattinen stressi-reaktio. Kaikki muistot ja ne pelon, kauhun ja paniikin tunteet iski pintaan. Valvoin melkein koko yön. Ensin en saanut unenpäästä kiinni, ja sen jälkeen säpsähtelin muutamaan kertaan hereille, kun tuntui että hengitys salpaantuu. Panajaiset, menneisyys ja nykyinen tilanne kietoutui yhteen. Mielessäni pyöri vain: Nyt nuo toiset lapset kokevat sitä samaa helvettiä, mitä minä olen kokenut enkä voi auttaa heitä. Olisin tahtonut hakea nuo lapset luokseni, kääriä lämpöisiin, pehmeisiin peittoihin ja puristaa sylissäni enkä koskaan päästää heitä pois, ainakaan sen ihmisen lähelle, joka heidän elämässään aiheuttaa kauhua ja pelkoa.

Tahtoisin sanoa jokaiselle lapselle, joka on joutunut jossakin vaiheessa elämäänsä kokemaan perheväkivaltaa, että se ei ole normaalia, ja että kenenkään ei pitäisi antaa kenenkään kohdella itseään tai läheisiään niin. Kenelläkään ei ole oikeus lyödä sinua tai sinun rakkaitasi. Kenelläkään ei myöskään ole oikeutta käyttää henkistä väkivaltaa. Alistaminen, nöyryyttäminen, uhkailu ja pelon luominen ei vaan ole tervettä parisuhteessa eikä perheessä. Aikuisten pitäisi olla niitä ihmisiä, joihin lapsi voi turvatua ja kertoa heille pelkonsa ja saada lohdutusta. Ei niin että aikuinen on se jonka takia haetaan turvaa, jota pelätään ja lohdutetaan.

Tahtoisin sanoa jokaiselle aikuiselle, joka kokee perheväkivaltaa, että yksikin lyönti on liikaa. Tiedän että väkivaltaisesta parisuhteesta on vaikea lähteä. Tiedän että se kumppani osaa olla mitä ihanin ja hurmaavinta seuraa halutessaan. Tiedän että hän on pahoillaan, hän hyvittelee tekojaan jälkeenpäin ja vannoo että se oli vahinko ja se ei toistu enään koskaan. Tiedän että jossain välissä hän myös syyllistää sinua, Sinä aiheutit omilla teollaan sen että hän suutui niin että hänelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lyödä. Kaikki saattoi alkaa "salaa". Ensin on vähän tuuppimista ja tönimistä ja tavaroilla heittelyä. Kaikki tuo on ihan yhtä pahaa, kuin varsinainen lyönti. Harvoin tilanne paranee itsestään, tarvitaan joko ammatti apua tai tilanne vaan pahenee. Jos puolisosi ei hae ensimäisen kerran jälkeen apua, lähde. Tilanne tuskin korjaantuu ennen kuin teistä toinen lähtee, ja toivottavasti tajuat lähteä ennen kuin lähdet pahimmalla mahdollisella tavalla, ruumis-autolla.

Jos perheessä on lapsia, muista että lapset eivät ole tyhmiä. He kuulevat, näkevät ja aistivat enemmän kuin uskotkaan. Vaikka se puoliso olisi kunka ihana halutessaan, onko se parisuhde sen arvoinen että lapsesi kärsii siittä ehkä lopun ikäänsä? Tahdotko antaa omalle tyttärellesi mallia että tämä on sallittua? Antaisitko tyttäresi elää väkivaltaisessa parisuhteessa? Entäpä poikasi? Tahdotko että hän oppii että kaiken voi ratkaista väkivallalla ja että pelolla voi hallita? Tahdotko sinä kuulla tulevalta miniältäsi, että sinun poikasi on pahoinpidellyt häntä? Entäpä pystytkö vannomaan että puolisosi väkivalta kohdistuu vain sinuun, eikä lapsiin? ei edes tulevaisuudessa? Entäpä kun iskee se kaikkein pahin murrosikä?

Toivon sydämeni pohjasta että edes yksikin perheväkivallan uhri lukee tämän vaikka vahingossa, pysähtyy miettimään elämäänsä, tulevaisuuttaan ja tekee oikean ratkaisun ja lähtee kohti parempaa tulevaisuutta, sillä mikä tahansa on parempaa kuin kärsiä väkivallasta parisuhteessa. Jos näin käy, elämäni tässä maailmassa ei ole ollut aivan turhaa.

Voimia kaikille, jotka jossain elämänsä vaiheessa ovat kohdanneet perheväkivaltaa: uhrina, sivusta seuraajana tai sen aiheuttajana. Parempaa voi olla luvassa, kun vain uskallat tehdä muutoksen.

Tyyne