Mustasukkaisuutta

Mustasukkaisuus on todella iso mörkö parisuhteessa, ja valitettavasti olen myös siihenkin törmännyt. Mustasukkaisuutta on monenlaista, on sitä "normaalia" parisuhteeseen jotenkin kuuluvaa toisen menettämisen pelkoa, sairasta kyttäämistä ja jatkuvaa epäilyä joka rajoittaa elämistä sekä esimerkiksi sisarus- tai jopa mummo-mustasukkaisuutta.

Normaali mustasukkaisuus on mielestäni ok, sellainen jossa joskus tulee mieleen että "mistäs noikin tuntee toisensa" tai "ketäs varten sitä oikein pynttäydytään noin nätiksi"? Nämä ajatukset pystyy kuitenkin pitämään suunnilleen oman pään sisällä tai niistä pystyy keskustelemaan rakentavasti ja eikä anna tunteen jäädä kummittelemaan pitkäksi aikaa, sillä luottaa toiseen. Olen ollut kerran suhteessa, jossa mies ei ollut yhtään mustasukkainen, ja silloin mietin, tunteeko hän edes mitään minua kohtaan? Testasin jopa kuinka pitkälle pystyn menemään, ennen kuin hän sanoo asiasta  mitään. Edes se, että ennen tyttöjen iltaa peilasin hänen nähden alusvaatteita ja kävin niitä jopa välillä vaihtamassa, ei saanut minkäänlaista reaktiota aikaiseksi. Tuntui jotenkin tyhjältä, ja merkityksettömältä.

Sitten on olemassa sisaruskateutta: "Tuo nyt on ollut aina äitin lellipentu" tai " miksi tuo saa aina isompia joululahjoja". samaan kategoriaan menee mummo-mustikset: "miksi mummo hoitaa aina vain siskoni lapsia vaikka minäkin tarvisin apua?" Nämä mustasukkaisuudet harvoin ärtyy kovin pahoiksi.

Sitten on olemassa sitä sairasta mustasukkaisuutta. Alkuun heti kerrottakoon että kun katselin googlesta kuvia mustasukkaisuudesta, lähes kaikissa kuvituskuvissa mustasukkainen osapuoli oli nainen. Ilmeisesti siis naiset ovat useammin mustasukkaisia kuin miehet, mutta minulla on lähinnä päinvastaisia kokemuksia asiasta. Alkuun se saattaa jopa hiukan imarrella: Vau, mies pitää minua niin haluttavana, että pelkää että joku koittaa viedä minut. Siinä vaiheessa ei kellot vielä soi, eikä osaa ajatella että kyseessä voisi olla normaalia elämää rajoittavasta ongelmasta. Jossain välissä saat alkaa kertomaan jokaisen miespuolisen tuttusi, ja sen mistä tunnette ja onko teillä ollut joskus suhde. Alat tietosesti välttelemään miespuolisia tuttujasi, ettei taas tarvi selitellä. Kaikki vastakkaista sukupuolta olevat ystävät ja tutut jäävät pikkuhiljaa pois kuvioista, myös ne homoseksuaaliset, koska eihän miehesi voi varmaksi tietää ovatko he 100% homoja vai asuuko heissä salaa bi-seksuaalinen ihminen, joka vie sinut häneltä.
Sitten on tämä pukeutumiseen puuttuminen: hameet, vartalonmyötäiset vaatteet ja kaula-aukot ovat tietysti ison paheksunnan aiheena. "No kyllä on nyt niin iso kaula-aukko paidassa, että kenelles sitä ollaan menossa esittelemään ryntäitä?" Itse et näe paidassa mitään vikaa, ihan normaali paita, eikä edes rintavakoa ole näkyvissä. Ensimmäisestä mustasukkaisesta miehestä erottuani päätin etten koskaan enään anna kenenkään mustasukkaisuuden muuttaa itseäni, tai sitä mitenkä pukeudun. Miksi sitten vaatekaappini on täynnä isoja , kaikki muodot peittäviä telttoja? Miksi en ole käyttänyt hameita juurikaan liki seitsemään vuoteen? Miksi tunnen syyllisyyttä vetäessäni pitkävartiset saapikkaat jalkaani? Samanlaiset joita jopa äitini käyttää? Olen sen verran saanut pidettyä pääni, että en ole pukeutumistani kuitenkaan salaamaan. Olen kuullut tarinoita naisista, jotka lähtevät kotoa juhliin farkuissa, ja paikan päällä kaivavat käsilaukusta minihameen ja käyvä sen vaihtamassa vessassa päälleen ja farkut takaisin ennen kotiin paluuta.

Jokainen ihminen kuitenkin jollain tapaa nauttii siittä että saa huomiota vastakkaiselta sukupuolelta joskus. En nyt tarkoita että kaikki kulkee kadulla kerjäämässä huomioita, vaan sitä että huomaat että joku katsoo sinua kohden hiukan pidempään ja hymyilee sinulle. Tässä katseessa tuskin on edes mitään seksuaalista, mutta se että joku erottaa sinut väkimassasta positiivisella tavalla. Mustasukkaisen ihmisen kumppani alkaa välttelemään näitä tilanteita, kaupassa katse pysyy tiukasti elintervikkeissa tai lattiassa. Muodoton ja väritön hahmo kulkee kuin sumussa vältellen kontaktia toisiin ihmisiin. Nyt kun olen jälleen virallisesti vapaa ihminen, miksi siltikin olen tuo vaeltava hahmo, joka pelkää katsekontaktiakin?

Kyttääminen. huh huh. Sitä tapahtuu mustasukkaisissa suhteissa monella tavalla. Alkuun tosiaan kysellään kaikki tutut, kukas tuo oli ja mistä tunnette. Sitten alkaa se puhelimen ja tietokoneen tarkkailu. Puhelin piippaa ja ennen kuin ehdit ottaan puhelimesi käteen, kuuluu epäilevä: kukas siellä nyt viestittää? Joudut selittämään miksi olet toivottanut vanhalle työ-ystävälle facebookissa hyvää syntymäpäivää. Pahimmassa tapauksessa joudut yrittämään selittämään miksi miespuolinen tuttavanne on tykännyt niin monesta sinun kuvastasi ja tilapäivityksestäsi. Sitten sorrutaankin mustasukkaisuuksissa jo laittomuuksien puolelle ja luetaan salaa puhelimen viestit sekä urkitaan facebook-tiliä. Mustasukkaisen ihmisen mielestä siinä ei ole mitään pahaa, pitäähän hänen tietää mistä keskustelet muiden ihmisten kanssa. Siittäkin huolimatta että viesteissä saattaa olla jonkin toisen ihmisen hyvin henkilökohtaisia ja luottamuksella kerrottuja asioita, esim. vakavista sairauksista tai parisuhteen intiimiongelmista.  Sitten tietysti menemisten ja tulemisten kyttääminen kuuluu asiaan. Osaat jo selittää ilman kysymistä minne olet menossa, kenen kanssa ja koska tulet takaisin. Työmatkan venähtäminen pitää selittää huonosta säästä huolimatta, sillä olethan saattanut sen kymmenen minuutin aikana käydä salaa tapaamassa jotain toista.

Viihteellä käyminen alkaa rajoittua. Yhdessä liikkuminen johtaa yleensä riitaan. Saatat nähdä vaikka ystäväsi exän, joka tervehtii ja halaa sinua. Siinä vaiheessa ei enään selitykset eikä edes valokuvat ystävästä exänsä kanssa yhdessä riitä. Jotakin peliä teillä kuitenkin on menossa. Jos taas pääset lähtemään yksin, saat koko illan istua puhelin kourassa, todistella viesteillä rakkauttasi ja vannoa ettei seurueenne lähistölläkään ole käynyt ketään uroita.

Jossain välissä kyttääminen saattaa mennä siihen että puolisosi tekee kesken työpäivänsä yllätyskäyntejä kotiin. Suoraan ei välttämättä kerrota miksi on kotiin tultu yllättäen käymään, vaan tupatarkastukselle löytyy jokin "syy". Olen myös kuullut tarinoita kuinka ruokatunnilla tehdyllä tupatarkastuksella on kontattu sängyn aluset ja pengottu kaapit, koska jossain se "huora" piilottelee toista miestä. Näin pahaa en onneksi ole itse kokenut. Myös yllätys-käynnit työpaikallasi ovat tapa kytätä ja sitten pitäisi kotona osata kertoa keitä ne asiakkaat oikein oli ja tunnenko niitä jostain.

Jossain välissä sitä huomaa alistuneensa muodottomaksi, kaiken aikaa selitteleväksi ja katseita vältteleväksi hahmoksi. Ja siitä on todella vaikea nousta, vaikka olisi jo eronnutkin mustasukkaisesta kumppanista. On todella vaikeaa nostaa se katse ylös siittä kaupan lattiasta ja kohdata ystävällisiä hymyjä. On todella vaikeaa suhtautua siihen kun huomaat jonkun katsovan sinua hiukan pidempään. On todella hämmentävää että sinun ei heti tarvitse alkaa selittämään, että kuka se oli, mistä tunnet ja jos et tunne, miksi ihmeessä se sinua katsoi. On todella vaikeaa ja jollain tapaa nöyryyttävää laittaa päällensä vaatteita joissa näytät hyvältä. Ehkä jonain päivänä minäkin uskallan taas laittaa hameen päälleni, ilman häpeää ja syyllisyyttä ja ilman sitä tunnetta että joudun siitä vielä selittelemään ja pitkään.

Tyyne

Yleinen ongelma?

Olen huomannut usein puhuessani alkoholin tuomista ongelmista, että en ole ongelman kanssa yksin. Useat ihmiset kertovat että heillä on tismalleen samoja ongelmia, mies tai joku muu läheinen juo, hermot menee ja huoli kasvaa. Moni on pohtinut kuinka kauan jaksaa enään katsella asiaa? Pitäisikö tehdä asialle jotain? Kuinka pitkään pitää jaksaa katsella toisen riipuvuutta?

Tuntuu että nyky päivänä jokaisella on jokin riippuvuus: alkoholi, tupakka, muut päihteet, uhkapelit, urheilu, shoppailu tai vaikka porkkanoiden jatkuva rouskuttelu. Mikä sitten on normaalia ja mikä sairasta? Mielestäni niin kauan kaikki on hyvin, kunhan ei satuta itseään eikä toisia teoillaan, sekä pystyy myös elämään normaalia elämää ilman että riippuvuus jollain tavoin rajoittaa sitä. Siinä vaiheessa pitäisi huolestua jos tili on miinuksella ja silti pitää luotolla käydä ostamassa se ihana neule kaupasta tai kun laitat viimeiset kolikot peliautomaattiin siinä toivossa että tulee iso voitto ja saat ostettua ruokaa. Tai siinä vaiheessa kun valitset kaljan ja sohvalla nukkumisen ennemin kuin käpertyisit sänkyyn rakkaasi viereen. Myös iso pysäyttävä tekijä pitäisi olla se, kun läheiset ihmiset alkavat huolestua sinusta.

Kuinka kauan sitten toisen riippuvuuden kanssa pitää elää? Tiedän että lähteminen ei todellakaan ole se helpoin ratkaisu, toista kuitenkin rakastaa ja niitä hyviäkin hetkiä on, jolloin riippuvuudet unohtuu. Ensin kun ärsyynnyt toisen tavasta, et välttämättä tajua kuinka ison asian äärellä olet. Alkuun toisen riippuvuutta ei halua nähdä ja sen kieltää. Sen jälkeen tajuat että kyse on oikeasti riippuvuudesta ja koitat saada toisen ymmärtämään sen. Mitäs sitten jos toisella ei olekkaan mielestään mitään ongelmaa? Onko se ongelma sittenkin vai sinun oman pääsi sisällä ja kuvittelet kaiken? Jossain vaiheessa saat ehkä läheisesi ymmärtämään ongelmansa ja hän yrittää luopua tavastaan. Ehkä alkoholisti puolisosi menee jopa lääkäriin asti ja hakee antabus-kuurin ja sen avulla yrittää olla juomatta. Olet iloinen kun kaikki näyttää taas valoisammalta. Sitten ehkä alkaakin selitykset: tulee niin huono olo lääkkeistä, partavesi ja dödö aiheuttaa ongelmia tai kuinka on jo 4 viikkoa kulunut ilman viinaa, että josko voisi siksi aikaa lopettaa lääkkeet kun on firman peli-reissu tulossa ja josko voisi ihan vaan pari siellä ottaa... Ehkä siinä vaiheessa säälit toista ja annat armoa, johan hän hienosti oli 4 viikkoa kuivin suin. Josko se juominen nyt lopullisesti vähenisi. Ei, sehän vaan kiihtyy.

Itse lähdin siinä vaiheessa kun tajusin että en vaan pysty enään elämään pullon varjossa ja jäämään lasten kanssa oluelle toiseksi. Se on aika pysäyttävä kokemus kun joudut ilmoittamaan rakkaallesi, että valitse, joko minä ja lapset tai kalja. Vielä pysäyttävämpää on se kun huomaat että toinen kaivaa parin päivän päästä kaljat esiin ja sinä ja lapset jäitte toiseksi. Lisäksi tämä sinulle todella tärkeä ihminen kertoo sinulle kaljaa siemaillessaan, kuinka hän tekee ihan mitä tahansa sinun takiasi. Tehostaakseen sanojaan, hän avaa uuden tölkin. Ihan mitä vaan, sinun vuoksesi. Toiset sietää enemmän, toiset vähemmän, minä siedin tämän verran.

Yksi loukkaavimmista asioista on riippuvaisen ihmisen valehtelu. Kuinka tyhmänä sitä voikaan toista pitää? Ensin valehdellaan: En oo juonut kun kaksi kaljaa tänään saunassa. Silti puhe sammaltaa, silmät punottaa ja kellarista löytyy kassillinen tyhjiä tölkkejä. Ja kun huomautat asiasta saat kuulla selityksen: kuinka humalatila johtuu siittä että joutui juomaan niin nopeasti kun piti saada juotua ennen kuin tulet kotiin. Ja heti perään tulee puollustus: Kyllähän sinä oot aina pahemmassa kunnossa kun tulet baarista kotiin.Niin, sehän oikeuttaakin juomaan 3-5 kertaa viikossa itsensä humalaan, kunhan pysyy edes hitusen selvempänä kuin se joka juo kerran kuukaudessa tai kahdessa.
Jossain vaiheessa vaan ei enään jaksa valheita, selityksiä puolustuksia ja syytöksiä enempää.

Tyyne

Valon pilkahduksia

Onpa ollut aivan mahtavaa huomata olevansa pitkästä aikaa hyvällä tuulella. Ei oikein malttaisi edes mennä nukkumaan kun on niin hyvä fiilis. Tämä tunne on jotenkin niin sanoin kuvailematonta. Vuosien sumu on hälventymässä päästäni, ja tunnen olevani pikku hiljaa se "vanha minä".

En sano että olisin ollut onneton kaikkia näitä vuosia, mutta jokin on ollut "oudosti".  Paljon on ollut onnen ja ilonkin hetkiä, mutta jokin on kokoajan varjostanut niitä, enkä ole sitä edes käsittänyt. Nyt vasta jälkikäteen alkaa oikeastaan valkenemaan kuinka paljon pelkoa ja surua toisen alkoholi-ongelma voi aiheuttaa. On todella kurjaa, jos mietit pääsi sisällä jo pari viikkoa ennen jotakin juhlapyhää, ratkeaako toinen juomaan vai ei. Kaksi viikkoa kiristelet hermojasi ja tiuskit, mutta et uskalla ottaa asiaa puheeksi, sillä silloin toinen ainakin juo, sillä olethan haastanut taas vaan riitaa. Ja kun tämä juhlapyhä sitten tulee, seuraat toisen liikkeitä kokoajan epäilevänä, mistä se olut tällä kertaa tupsahtaa esiin, ja millä verukkeella. Pääsi sisällä kiehuu jo valmiiksi. Jos se olut yllättäen ilmestyy jostain, räjähdät, eikä kellään ole sen jälkeen kivaa. Jos käy niin ihmeellisesti, että toinen ei juuri sinä päivänä juokkaan, voi että mikä syyllisyyden tunne siittä tulee! Miksi en voinut luottaa toiseen? Koskakohan se sitten ottaa seuraavan kerran? Miksei me sitten kerrankin tehty jotain kivaa yhdessä, kun toinen kerran oli selvinpäinkin jopa? Noh, vaikeaa siinä on kauheasti iloita mistään, jos pelko on kokoajan mielessä.

Nyt kun olen alkanut kirjoittamaan tätä blogia, oloni on helpottunut aivan hirveästi. Olen saanut puettua sanoiksi ne asiat jotka pääni sisällä ovat pyörineet. Kirjoittaminen on oikeasti halpa korvike terapialle. Ensin kirjoitat mitä mielessä liikkuu, ja sen jälkeen vielä luet omat tekstisi, asiat tuntuvat paljon selkeämmiltä. Näitä tekstejä on tosin päässyt nyt muutkin lukemaan ja palaute on ollut niin positiivista, että itku on päässyt useaan otteeseen. On ollut hieno huomata kuinka ihana perhe ja ihania ystäviä minulla onkaan! Paljon on tullut kannustusta ja kehuja. <3 Niistä olen saanut hirveästi uutta virtaa ja uskoa parempaan ja ennen kaikkea vahvistuksen siihen, että ratkaisuni erota on oikea juuri nyt. Minä en voi auttaa toista, jos hän ei itse apua tahdo. Paljon olen myös keskustellut asioista joista olen kirjoittanut ja se on toiminut ikäänkuin jälkihoitona kaikelle tälle.

Aloitin pari viikkoa sitten kehon puhdistus kuurin osana uutta elämääni. Olo on fyysisesti sekä henkisesti paljon kevyempi. -3,5kg ja vyötäröltä on poistunut turvotusta 19cm!! Vaatteet sujahtavat mukavasti päälle ja siittäkös nainen tulee hyvälle tuulelle. :) Nyt tarkoituksena on jatkaa kevyempää ruokavaliota ja jättää herkuttelut sikseen. Kuullostaa ehkä jo todella liioittelulta, mutta syytän toisen alkoholi-ongelmaa osittain myös kertyneistä kiloistani. Miehellä kun oli tapana aina kaupasta kaljaa hakiessaan tuoda minulle lepyttelyksi joko suklaata tai sipsiä. Eihän niitä olisi pakko ollut syödä, mutta olen tunne syöjä, joten mikäs sen parempi sitten siihen ärsytykseen, kuin hiukan mussuttaa herkkuja. :/ Kevyemmän elämän lisäksi olen pitkästä aikaa alkanut ulkoilla. Jessus, miten hyvä olo tuli kun puolitoista tuntia sai yksinään kävellä ja kuunnella juuri sitä musiikkia mitä itse haluaa kuunnella ja unohtaa kaiken muun.

Olen myös löytänyt itselleni voimaa musiikista. Olen kuunnellut paljon musiikkia, jota muistan kuunnelleeni silloin kun olen ollut onnellisimmillani. Paljon hyviä muistoja tulvahtelee mieleen ja suu pielet kohoaa kuin vahingossa ylös päin. Lenkillä musiikki vie ajatukset pois itse kävelystä ja kilometrit taittuu yhdessä hujauksessa. Lapset olivat tänään ihmeissään kun istuin sängyllä tietokone sylissä, kuulokkeet korvilla, hymyilin ja heiluin musiikin tahdissa puolelta toiselle.

Lisää hyvää mieltä on tuonut tulevaisuuden suunnitelmat. Sain eilen käteen tulevan työpaikkani pohjapiirrustukset ja pomon kanssa suunnitelimme ja siirtelimme paperilla seiniä. Hyvältä näyttää ja odotan jo innolla että pääsen avaamaan upo-uutta ravintolaa. Lisäksi olen sopinut lähteväni hieman kauempana (ei todellakaan mikään mahdoton matka, mutta eipä asu ihan naapurissakaan) asuvan ystäväni luokse viettämään saunailtaa. Ihana nähdä vanhoja ystäviä pitkästä aikaa. Lisäksi äitini kanssa olemme suunnitelleet lähtevämme katsomaan erästä keikkaa piakkoin. Siis paljon ihania asioita odotettavissa.

Yhteenvetona: hyvään tuuleen kaiken tämän toisen alkoholismin ja meidän avioeron keskellä on auttanut: Kirjoittaminen, ystävät, keskusteleminen, puhtaampi keho, kadonneet sentit, liikunta, musiikki ja valoisat tulevaisuuden suunnitelmat. Ja nyt on huippu fiilis!

Tyyne

Millaista on olla alkoholistin lapsi?

Kuten olen jo aiemmin kertonut, isäni oli alkoholisti. Alkuun juominen oli luultavammin vähäisempää, mutta määrät ja tahti kiristyi loppua kohden.
Lapsuudessani oli hyvin vahvasti esillä isän perjantai-pullot ja perheväkivalta. En lapsena oikeastaan pitänyt sittä mitenkään kovin erikoisena, toki olihan se pelottavaa kun isä alkoi riehumaan. Olinhan kasvanut siihen, se kuului elämääni aivan samalla tavalla kuin peukaloisen retkien katseleminen kerran viikossa. Muistan elävästi kun olin ekalla luokalla koulussa, ja ystäväni alkoi kertomaan kuinka häntä oli pelottanut illalla ihan hirvesti kun hänen isänsä oli huutanut äidilleen. Jotenkin sen keskustelun aikana tajusin, että se mitä meillä tapahtui, ei olekaan ihan normaalia. Ei lasten oikeasti kuulu nähdä ja kuulla ja kokea sitä kaikkea mitä meillä tapahtui.

Lapsena en muista kertoneeni kenellekkään mitä meillä tapahtui, enkä liiemmin ole siitä vieläkään puhunut. Omat mustelmat kuitattiin vain rajuilla leikeillä enon (joka on lähes saman ikäinen kanssani) kanssa. Ja äiti on vaan kompuroinut tai vahingossa kolauttanut itseään keittiön kaapin ovella. Minulla oli myös oma tapani sulkea kaikki se meteli pois korvistani. Makasin sänkyni alla ja piirtelin sängyn pohjalevyyn. Siellä olin turvassa. Piirtely sai ilmeisesti ajatukset pois siittä kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Muistan joskus myös rakentaneeni pehmoleluista "muurin" sängyn alle eteeni, ettei isä löydä minua. Muistan kuinka sänkyä siirrettäessä, ilmeisesti muuton takia, kuinka äiti ihmetteli miksi ihmeessä olen piirtänyt sängyn pohjan aivan täyteen, ja muistan kuinka isä suuttui siittä.

Muistan myös lapsuudestani hyviä hetkiä. Käytiin koko perheen kanssa paljon veneilemässä. Näihinkin reissuihin liittyi alkoholi, mutta silloin väkivaltaa ei tapahtunut niin usein, sillä yleensä laitureissa oli muitakin veneitä kiinni yön ajan ja isä osasi pitää jotenkin kulissia yllä. Näillä retkillä isä oli yleensä hyvän tuulinen. Isä rakasti myös "eräilyä", kävimme kesäisin mato-ongella ja talvisin pilkillä.

Aika varhain opin lukemaan isää. Isän silmistä näki, koska ongelmat alkaa. Sitä on todella vaikea selittää, mutta jotenkin sen vaan näki silmistä. Samaan ilmiöön törmäsin usein niiden liki kymmenen vuoden aikana joita vietin bubissa työskennellessäni. Aivan oudoista ja uusista asiakkaista näin jo ensimmäistä juomaa myydessäni että tästä tapauksesta tulee vielä ongelmia, ja lähes poikkeuksetta olin oikeassa.

Petetyt lupaukset kuuluvat myös alkoholistin lapsen arkeen. Pikku pöhnässä on niin helppo lupailla ummet ja lammet ja suunnitella kaikenlaista. Valitettavasti lapsi ei osaa vielä erottaa sitä mikä lupaus pitää ja mikä ei. Eikä sitä osaa toinen aikuinenkaan ennakoida, koska alkoholisti ratkeaa juomaan. päivällä kaikki voi olla hyvin ja suunnitellaan koko perheen retkeä esim. elokuviin. Pikku jutusta haetaan riita päälle ja siihen huipuksi on pakko saada ne oluet. Ehtiihän sinne elokuviin myöhemminkin. Pienessä sievässä on helppo lupailla mitä vaan: hiihtoloma-matka Rhodokselle, uusi polkupyörä tai vaikkapa poni. Edelleenkin minun on vaikea luottaa ihmisten lupauksiin, niin monta kertaa olen joutunut pettymään. Entäpä se tunne mikä lapselle tulee kun kaupassa sanotaan: "Pistä se lelu pois, ei meillä ole siihen varaa" ja liukuhihnalla nököttää laatikollinen olutta? Lapsi ei ole tyhmä. Jossain vaiheessa sitä tajuaa, että se viina menee kaiken ohi, jopa sen lapsen jota väitetään rakastavansa.

Ollessani noin 9 vuotias, olin isäni luona viettämässä vappua ystäväni kanssa. Isä kantoi kaupasta olutkorin, laittoi sen pöydälle ja sanoi: "ottakaa siittä jos maistuu". Kyllä, Olin YHDEKSÄN kun isäni mielestä olin tarpeeksi vanha juomaan olutta. Jos joku tulisi tarjoamaan minun yhdeksän vuotiaalle olutta ihan tosissaan, en takaa mitä tekisin. En tienkään osannut silloin asiaa ajatella sen enempää,ja join, eikä isä missään vaiheessa tullut sanomaan että nyt riittää. En toki paljoa juonut, mutta näin jälkikäteen olen vasta ymmärtänyt mitä siittä olisi voinut seurata.
 Ymmärrän että lapsen annetaan maistaa jossain välissä pieni huikka, mutta se että lyödään kori pöytään ja sanotaan : "juo siittä", sitä en ymmärrä. Tästä episodista luonnollisesti äitini suuttui, enkä sen jälkeen enään pahemmin ollut enään isäni kanssa tekemisissä.

Rippijuhliin isäni ei tullut. Hänen silloinen vaimonsa toi myöhemmin illalla minulle jo aiemmin ostetun lahjan. Isä siis oli aikonut tulla paikan päälle. Noh, arvaatte varmaan mikä vei voiton? Isän silloinen vaimo tuli häpeillen ja itkuisena ja naama täysin runneltuna. Ei tarvittu sanoja, kun tiesin mitä oli tapahtunut. Tämän jälkeen sain aina silloin tällöin kuulla muilta juttuja että isäni on ollut katkolla tai että taas on putki päällä. Ollessani täysi ikäinen, olin setäni syntymäpäivillä jossa myös isäni oli. Siellä hän selitti kuinka kauhesti rakastaa, kuinka on kiinnostunut elämästäni ja ei ikänä voisi minua satuttaa, eihän hän koskaan ole minua satuttanut tai tehnyt minulle pahaa? Tajusin että vaikka kuinka haluaisin, isä ei muutu. Se oli suuri pettymys, jälleen kerran.

Tämän jälkeen kului vuosia ilman isän yhteydenottoa, sain lapsia ja vanhimman jopa samana päivänä kuin isäni on syntynyt. Nuorimmaiseni sattui olemaan sinä vuonna kun syntyi, vuoden ensimmäinen paikkakuntalainen vauva. Meistä tehtiin juttu paikallislehteen, ja isäni oli nähnyt tämän. Seuraavana päivänä soi puhelin; "iskä täällä moi! mitä mun kullalle kuuluu? Susta on tullut äiti!" Hetken aikaa hämmentyneenä puhuessani tajusin että isä ei ollut edes lukenut koko juttua, ei hän tiennyt edes montako lasta minulla on. Jälleen kerran tuli katteettomia lupauksia huipputyöpaikasta ja asunnosta jotka odottaa minua ja perhettäni ulkomailla, jos vain tahdon. (onneksi osasin jo suodattaa nämä lupaukset) Lopuksi isäni kysyi saako hän tavata lapseni. Sanoin että tottakai, mutta sillä ehdolla että on selvinpäin. Isä kertoi olleensa jo kolme kuukautta juomatta ja että tulee huomenna. Äänestä kuulin että taisi olla kolmen kuukauden putki päällä. Sitä huomista ei koskaan tullut, lapseni eivät nähneet pappaansa koskaan.

Tämän jälkeen aloin kuulemaan tarinoita kuinka isäni on saanut lopputilin alkoholin takia. Sen jälkeen kuulin avioerosta. Eikä aikaakaan kun kuulin isän asuvan talvipakkasilla autossaan, koska asuntokin on mennyt alta. Se häpen tunne oli suuri, samoin kuin syyllisyyden. Olisiko minun pitänyt auttaa isää? Ottaa hänet meille asumaan, olihan meillä ylimääräinen huone? Seuraavaksi näin ilmoituksen facebookissa että isäni oli kadonnut, ex-vaimo etsi. Kolme päivää myöhemmin, isän entinen vaimo soitti ja ennen kuin vastasin tiesin mitä asia koski: isäni on löytynyt, kuolleena. Seuraavana aamuna poliisit tulivat oven taakse, pieni pussi kädessä ja ilmoittivat isäni löytyneen kuolleena, viinapullojen keskeltä ja että epäilevät itsemurhaa. Pussissa oli isäni omaisuus: rikkinäiset aurinkolasit, kello ja tyhjä lompakko.

Tyyne

Iso askel

Huh, nyt on muutamalle lähimmälle  ihmiselle jaettu linkki tänne. Tänään on muutenkin ollut vähän erilainen ystävänpäivä: Olemme tänään sopineet että elämme nyt molemmat omia elämiämme, ja emme ole enään edes vaikeasi selitettävässä parisuhteessa, ehkä kuitenkin ystäviä?

Miksi sitten tuntuu näin pahalta, minähän sen eron tahdoin. Olisiko sittenkin pitänyt vaan olla ja sitkutella liitossa, joka vei minulta henkisesti enemmän kuin antoi? Olisiko minun pitänyt seistä mieheni rinnalla ja taistella alkoholismia vastaan? Ei. Jos toinen ei näe että hänellä on alkoholi-ongelma, hän ei siittä parane. Olisin voinut seistä mieheni rinnalla vaikka 30 vuotta, nalkuttaa juomisesta ja mitään ei olisi tapahtunut luultavammin. Valitettavasti. Joskus on vaan tajuttava luovuttaa. Ajatus luovuttamisesta ei ole ollut mikään uusi juttu, pitkän pohdinnan tulos.

Osittain minua pelottaa, mitenkä miehelle käy nyt? Kertoi tänään että joku nainen on häntä lähestynyt " siinä mielessä", joten pelkoa huolettomista poikamies-päivistä ja rappiolle vaipumista tuskin on odotettavissa. Silti pelottaa. Toivon miehelleni vain kaikkea hyvää, toivottavasti hän löytää naisen, joka osaa hänestä huolehtia, antaa hellyyttä ja vie miehen ajatukset muualle oluesta. Toivon tätä todellakin sydämeni pohjasta. Mutta entäpä jos tätä naista ei haittaakkaan juominen ollenkaan, jos juokin itsekkin usein? mitenkä miehelle käy sitten? Entäpä minun lapsien? Voivatko he tavata isää, vai joutuvatko elämään lapsuutensa ja nuoruutensa ilman isää?
Entäpäs jos tämä nainen onkin alkoholismista samaa mieltä kanssani, pitäisikö minun varoittaa asiasta? ei, ei ole minun tehtäväni kertoa miehen sairaudesta toisille.Hän kertokoon itse jos on kertoakseen. Sitä paitsi, kuka sitä uskoisi, jos ex-vaimo tulee kertomaan että deittailet alkoholistia? Epäilisi vain, että koitan sabotoida heidän suhteensa.

Mitenkä minä jatkan tästä eteenpäin? noh, asunnon etsimistä minulle ja lapsilleni. Lasten ehdoilla mennään ja tietysti uusi, kohta puoliin alkava, haastavampi työ vaatii veronsa. Vaan entä kun tulee yksinäistä? Onhan minulla ihania ystäviä ja loistava perhe, mutta enpä tiedä kuka niistä jaksaa loputtomiin viettää leffa-iltoja kanssani tai päästää minut kainaloonsa nukkumaan. :D Yhden illan huveja lyötyy varmasti, mutta uskallanko enään päästää ketään lähelleni? En ole niitä ihmisiä jotka rakastuvat helposti. En näytä tunteitani juuri koskaan, paitsi hyvin harvoille ja valituille. Kuinka korkean suojamuurin olen ehtinyt jo muodostaa sydämeni ympärille? Uskallanko enään rakastua? Pelko siittä, että löydän elämääni TAAS uuden alkoholistin on TODELLA suuri. Noh, tämä ei ole onneksi vielä ajankohtaista pohdintaa, sillä nyt keskityn vaan nousemaan tästä takaisin jaloilleni ja omaan ja lasteni hyvin vointiin.

Hiukan pelotti päästää ketään lukemaan tätä blogia. Nyt yksi ystävistäni ja äitini ovat lukeneet edelliset tekstit ja palaute on ollut hienoa. Itku pääsi kun äiti kehui tekstiä upeaksi ja lisäsi vielä perään: totuushan on tossa tekstissä. Tästä on hyvä jatkaa tätä pään tyhjennystä tekstin muodossa tänne nettiin ja omaa elämää eteenpäin. Kiitos äiti. <3 Olet rakas.

Tyyne

Miksi olen ollut hiljaa ongelmasta?

Olenko hävennyt? Olenko pelännyt jotakin? Olenko miettinyt uskotaanko minua? Olenko säälinyt? Olen, olen, olen ja olen.

Alkoholistin läheisen elämä on ajoittain todella kamalaa. Olen kokenut tämän ongelman rinnalla pelkoa, inhoa, tuskaa, sääliä ja rakkautta ja masennusta. Tunteet menevät välillä kuin vuoristoradassa. Olen yleensä pitänyt itseäni hyvinkin iloisena ja reippaana ihmisenä. Nyt kuitenkin on jo vuosia tuntunut kuin raskas pilvi olisi asettunut päälleni. Olen kokoajan ajatellut että se on vaan sitä iän ja vastuun tuomaa aikuistumista, ettei joka päivä tarvi jaksaa hymyillä. Joskus puhuin asiasta ystäväni kanssa, ja kerroin että tuntuu kuin olisin koko ajan vähän masentunut ja että oireet alkoivat vähän sen jälkeen kun muutin mieheni kanssa yhteen, ja leikilläni heitin että minulla on "parisuhteesta johtuva masennus". Näin jälkeenpäin ajateltuna oireet alkoivat samaan aikaan kun aloin huomaamaan mieheni juomisen tahdin. Ehkä olen jollain tapaa tajunnut mieheni alkoholismin tilan jo paljon ennen kuin sitä pystyin itsellenikään myöntämään. Masennus ei ole kenenkään syytä, enkä tässä kohtaa osoita syyttävällä sormella miestäni, vaan lähinnä pohdin, mitkä elämäntilanteet siihen ovat voineet johtaa. Masentuneen ihmisen on vaikea puhua asioista, varsinkaan vaikeista asioista. siinä ehkä yksi syy miksi olen ollut hiljaa.

Päällisin puolin meillä on asiat olleet aina kunnossa. Aina välillä toki riidelläänkin. Minulla on ehkä hieman "huono" maine mieheni ja oman sukuni silmissä. Olen joissain asioissa hyvinkin jääräpäinen ja tiedän suututtaneeni ja aiheuttaneeni kummastusta monenkin läheisen mielessä esim. omani ja lasten sukunimen suhteen. Joissain asioissa en suostu antamaan periksi enään, ja sen voi moni kokea että olen hankala vaimo, kun en tee niinkuin muut odottavat. Tästä syystä olen pelänyt puhua mieheni alkoholismista. Tuntuu, että minut leimataan taas tiukkapipoksi ja että koitan vaan "taas päsmäröidä parisuhteessa". Tuntuu, että jos nyt menisin esim. anopille kertomaan mikä tilanne hänen pojallaan on, minua ei todellakaan uskottaisi. Minä vaan liioittelisin ja musta maalaisin miestä näin avioeron kynnyksellä. Kaiken lisäksi eräs läheisemme on tällä hetkellä hyvin vakavasti sairas, joten kaikilla on nyt muutakin murehdittavaa niskassaan, en tahdo rasittaa heitä enempää meidän murheilla. Eiköhän meidän avioerossa ole jo tarpeaksi sulateltavaa. Jonain päivänä, kun tunnen olevani valmis, laitan läheisille linkin tähän blogiin ja päästän heidät pääni sisäiseen maailmaan.

Välillä tunnen niin suurta häpeää että olen päästänyt ongelman luistamaan näin pitkälle. Minun olisi pitänyt voida pitää mies irti tölkistä. Jos olisin ollut ahkerampi kotona? Jos olisin ollut parempi vaimo makuuhuoneessa? Tiedän, että minä en niitä oluita ole sinne kurkkuun kaatanut, mutta onko syy sittenkin ehkä minun? Ongelmaan viittaavaa on kuulemma ollut havaittavissa jo ennen kuin minä astuin kuvioihin ja tuskin loppuu siihen kun saadaan lusikat jaettua, mutta olinko osa "syyllinen"?

Sääli. Välillä todella säälin miestäni, sillä hän on joutunut kestämään paljon. Yrittää kuitenkin aina silloin tällöin mielikseni olla pari iltaa viikosta kuivin suin. Ymmärrän että hän on sairas ja tarvii apua. Mitäs sitten jos avaan suuni ja kerron kaikille kaunistelemattoman totuuden? Kuinka pahaan asemaan asetan miehen silloin? Kestääkö hän sen paineen jota läheiset luo? mitä sitten tapahtuu? Raitistuuko kun muutkin huomaavat asian kuin minä? Vai sortuuko paineen alla juomaan kahta kauheammin ja katkaisee välit kaikkiin muihinkin?

Isoja asioita pohdittavaksi, joten toistaiseksi olen vielä hiljaa. Vielä jaksan olla hiljaa ja kestän tämän kaiken sisälläni. Tosin, suuri apu on ollut jo tässä, että olen saanut kirjoitettua jotakin, vaikkein kukaan tätä vielä edes lue. Mutta olen luvannut itselleni, että pikku hiljaa päästän tämän kaiken ulos. Ensin lähimmille ja siittä pikku hiljaa laajentaen, ja ehkä jonain päivänä uskalla kirjoittaa tämän kaiken omalla nimelläni. Sitä päivää odotellessa...

Tyyne

Miten vaikeaa se voi olla tajuta...

Kuinka vaikeaa se voikaan olla ymmärtää että on ongelma, sairaus johonka tarvisit apua. Jos menet lääkäriin, ja siellä sanotaan että sinulla on reuma ja määrätään lääkkeet, olet reumapotilas lopun elämääsi koitat elää sen mukaan ja syöt kiltisti lääkkeesi. Jos menet lääkäriin alkoholi-ongelman vuoksi, saat lääkkeet, syöt niitä kuukauden ja ratkeat juomaan, sinulla ei ole mitään ongelmaa ja elämä jatkuu ennallaan? Alkoholismi ei valitettavasti ole mikään flunssa, joka menee ohi pienellä lääkekuurilla.

Kuinka vaikeaa se voikaan olla ymmärtää että oma alkoholin käyttö ylittää "normaalin" rajat. Eikö niiden kellojen pitäisi alkaa soimaan siinä vaiheessa kun läheiset huomauttaa asiasta? Entä siinä vaiheessa kun huomaa tarvitsevansa lääkkeet apuun jotta voi viettää tipattoman kuukauden? Eikö siinäkään vaiheessa kun niitä lääkkeitä on vielä jäljellä mutta niiden syöminen on lopetettava että voi ottaa ne "saunakaljat"? Entä siinä vaiheessa kun juomista tarvii piilotella ja salata läheisiltä? Eikö silloin jo viimeistään pitäisi tajuta että tekee jotain väärää? Entäpä sitten kun puoliso ilmoittaa että nyt valitset, perhe tai kalja? Eikö vielä siinäkään vaiheessa kun luovut mielummin perheestäsi kuin kaljasta? Entäpä lasten tapaamiset? Luovut niistäkin ennemmin kuin kaljasta, mutta ongelmaa ei siltikään ole? Mielestäni sen ei pitäisi olla vaikeaa tajuta kun läheiset alkaa huolestumaan, silloin pitäisi jo kellojen alkaa soimaan päässä.

Alkoholistit ovat loistavia vähättelemään ongelmiaan. Piilotellaan juomia ja juomista, valehdellaan määriä tai kielletään että on otettu yhtäkään. Syitä juomiseen löytyy aina: sauna, jääkiekko peli tulee telkkarista, vapaapäivä, raskas työvuoro takana, synttärit, juhlapyhät, kuuma, "no kun sä oot tommonen". Syyttely, siinä alkoholistit ovat myös hyviä, "en mä muuten jois mutta kun sä et koskaan huomio mua", "kyllä mä lakkaisin juomisen jos sä antaisit useammin" , "sä oot aina niin kiukkunen parista, niin sama kai se on jos otan useammankin", " kattosit vähän tota omaa juomistas ennen kun tuut multa vaatiin raittiutta"... Äitini totesi kerran viisaasti: Kyllä jeppe juo jos on juodakseen. Ja näin on, aina löytyy syy tai keino.

Kun päästää tarpeeksi pitkälle ongelmassa, ihmisen persoona alkaa muuttumaan. Pintaan nousee jo muutaman jälkeen hyvin ylimielinen ja ilkeä ihminen. Ennen mitä rakastettavin kumppani alkaa kohdella sinua todella kurjasti. Alkaa niin julman tekstin tuottaminen että et voi uskoa että kyseinen ihminen voi puhua kenellekkään noin. Tämän lisäksi aivosoluja on jo kuollut tarpeeksi ja alkoholistin mieli vääntää asiat mieleisekseen. Ja niitä ei vain voi korjata. Oman pienen mielensä sopukoissa alkoholisti on saattanut pohtia onko sinulla ollut menneisyydessä suhde jonkun kanssa, ja hetkenpäästä sinulle tullaan huutamaan kuinka olet "ihan varmasti tunnustanut että olette seurustelleet aiemmin" vaikka todellisuudessa hädin tuskin tunnet ihmistä. Asialle et voi mitään, sillä pienessä mielessä, nämä alkoholistin harhat ovat totisinta totta.

Alkoholismi on sairaus josta parantuakseen tarvii ymmärtää että siihen asiaan voi vaikuttaa vain niin että tajuaa itse tarvitsevansa apua ja vain oman itsensä vuoksi. Alkoholistia ei voi pakottaa parantumaan. Se ei toimi että marssitaan lääkärin puheille, "koska vaimo käski ". Mutta mitenkä saat Ihmisen tajuamaan että hänellä on ongelma? Kaikki mitä olen nyt kirjoittanut, koskee tulevaan ex-miestäni. Mitenkä ihmeessä saan hänet tajuamaan, että olen hänestä huolissani ja toivon että hän ymmärtää tehdä asialle jotain ennen kuin on liian myöhäistä? En tahdo että omat lapseni joutuvat kokemaan samaa kuin minä: poliisi oven takana ilmoittamassa että alkoholisti isä on löytynyt kuolleena, vierellään kasa tyhjiä pulloja.

Tyyne

Tausta tietoa

Olen koko elämäni viettänyt eri-asteisten alkoholistien läheisenä. Tähän täsmennettäköön, että olen aivan normaali työssä käyvä ihminen, ihan keskiverto perheestä, joten mistään puska-juopoista en siis kirjoita (paitsi yhdestä loppujen lopuksi). Itsellänikin on taipumusta kyseiseen vaivaan ollut nuorempana havaittavissa, mutta havahduin asiaan itse onneksi ajoissa.

Lapsuuteni ei ollut ruusuilla tanssimista. Päällisin puolin perheemme oli lähes täydellinen: äiti ja isä, jotka kävivät töissä, kaksi lasta: tyttö ja poika tietysti, sekä kerrostaloasuntoomme sopiva lemmikki: kissa. Puolitutut ihmiset kehuivat kilpaa isäämme, kuinka siinä on hieno mies: hoitaa työt, viettää aikaa perheen kanssa, harrastaa intohimoisesi veneilyä yms. Vaan vähänpä tiesivät ihmiset mitä kulissien takana tapahtuu... Osittain muistikuvani ovat hyvin hataria, osittain hyvinkin kirkkaita, ja ehkä ihan hyvä jos jotain kauheuksia on jäänyt vielä unohduksiin. Perheemme piina oli nimittäin Perjantai-pullo. Sen ilmaannuttua Isän kanssa töistä kotiin tiesi kauhua ja tuskaa koko perheelle. Äidin en muista niihin aikoihin juoneen ollenkaan. Ensin oli kaikilla hetken kivaa, iskä oli mukava, saattoi touhuta jotain lasten kanssa ja sitten se helvetti alkoi. Ensin alkoi äidin huorittelu, tajusin jo noin 6 vuotiaana että se on loukkaavinta mitä mies voi rakastamalleen naiselle sanoa. Sen jälkeen alkoi yleensä huonekalut rytistä, lasit lennellä ja helvetillinen huuto jatkui. Sitten alkoi se mäiskintä käymään, ensin sai äiti osansa, ja jos satuttiin pikku-veljen kanssa jotenkin vahingossa kiinnittämään isän huomio meihin, saimme mekin välillä osamme. Välillä kaikki päättyi siinä vaiheessa kun isä sammui, välillä siihen kun lähdimme äidin ja veljen kanssa kotoa yöllä mummolaan, isän juostessa aseen kanssa perässä. Onneksi se helvetti loppui suhteellisen nopeasti, minun ollessa 8 vuotias.

Tämän jälkeen tilanne muuttui. Äidin jäädessä yksinhuoltajaksi, alkoi hänellä ehkä se menetetyn nuoruuden eläminen, johon alkoholi kuului myös vahvasti mukaan. Minulla ja veljelläni oli kyllä kaikki asiat hyvin, mutta koin välillä niin suurta vihaa alkoholia kohtaan kun äiti vapaa päivänään jätti meidät jonkin puolitutun hoitoon ja itse suuntasi rientoihinsa, ihan kun emme olisi jo tarpeeksi kärsineet viinan takia. Onneksi se aika meni nopeasti, ja äiti löysi meillä lähes täydellisen isäpuolen.

Isäpuoleni on niin isossa osassa elämääni että sitä on vaikea kuvailla, hän on oikeasti enemmän isä, kuin biologinen isäni. äiti ja isäpuoli menivät naimisiin, sain toisen pikkuveljen ja kaikki näytti jälleen kerran hyvältä, kunnes jossain välissä alkoi tissuttelu. Jossain välissä sitä vaan ei enään huomaa, kun kaikki lähtee lapasesta ja sitä viinaa on saatava joka päivä ja taas vähän enemmän kuin eilen. Välillä tilanne meni siihen että teini-ikäisenä kääntelin lattialle sammunutta isäpuolta kylkiasentoon, koska pelkäsin että hän alkaa oksentamaan ja tukehtuu siihen. Ennen niin hauskasta ja mukavasta miehestä tulikin yhtäkkiä kiukkuinen ja räjähdys-altis ihminen, jota lähestyessä tarvitsi tarkkaan tulkita ensin onko krapula, huppeli ja känni päällä...

Jollain tapaa selvisin aikuiseksi, ja sitten alkoi se oma juominen. Alkuun vain viihdekäyttöön joskus viikonloppuisin ja sitten joka viikonloppu ja loppujen lopuksi arkisinkin. Töissä pystyin kyllä käymään, mutta töiden jälkeen oli paha tapa käydä aina yhdellä jos toisellakin. Siihen aikaan aloitin työskentelyn bubissa, joten alkoholi ja eriasteiset alkoholistit kuuluivat elämääni päivittäin jossain muodossa ainakin. Löysin miehen, aloin odottamaan lasta, ja alkoholi jäi minun osaltani vain viihdekäyttöön satunnaisesti, ja niin etteivät lapset näe minua humalassa. Elämä ei ollutkaan niin ruusuista ja ero tuli. Jonkin aikaa elettyäni kaksin vanhimman lapseni kanssa, kuvioihin astui uusi mies. Kaikin puolin mahtava tyyppi, tykkäsi myös viettää aikaa lapseni kanssa, eikä aikaakaan kun muutimme yhteen. Aivan liian nopeasti. Miehen ystävät nimittäin olivat tottuneet että tämän miehen talossa on aina "avoimet ovet ja bileet". Sitä yhdessä eloa ei kauaa kestänyt, hermoni paloivat kun tyhjiä tölkkejä ja pulloja oli joka kaapissa minkä avasin.Se ei ollut elämää, johon tahdoin lapseni totuttaa.

Meni vuosia, ehdin tehdä toisenkin lapsen, kunnes tapasin jälleen sen "herra oikean".  Tämän herran kanssa aloimme tapailla ja kaikki tuntui niin natsaavan kohdilleen. Jokin sisälläni sanoi että kaikki ei ole kohdillaan, erosimme, mutta vain hetkeksi. Palasimme yhteen pian ja nopeaan tahtiin muutimme yhteen ja perustimme uusio perheen. Eikä aikaakaan kun huomasin että olen raskaana ja meille olikin muodostumassa  seitsemän henkinen uusio-suur-perhe. Alkoholi kuului aina silloin täälöin miehen elämään, mutta en kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Jossain välissä raskaana ollessani tajusin että kannan miehelle jo kolmatta kaljalaatikkoa kaupasta kotiin saman viikon aikana, mutta eihän se nyt kauhesti juo, kun ei se kännissäkään ole ollut... Raskauden loppua kohden kieltäydyin enään kantamasta kaljalaatikoita, sillä tajusin sen näyttävän todella pahalta kun vaapuin viimeisilläni raskaana kaupasta ulos, toisessa kädessä vaippa-paketti, toisessa kaljalaatikko.

Jotenkin ehkä sitä vaan tuudituin siihen että kun ei se ole kännissä juuri koskaan, ei käy baareissa yms. ei hänellä ole ongelmaa. Päätimme mennä naimisiin ja ostaa omakotitalon johon oli minulta ehtona että juomista tarvii vähentää ja tupakan poltto lopettaa, jotta meillä riittää rahat. Elämä omakotitalossa oli ihanaa. Ensin tehtiin remonttia talkoilla, ja miehet otti olutta. Sen jälkeen tehtiin itse jotain pikku remonttia, mies otti samalla "asennus-oluita". Saunaa lämmittäessä tarvii ottaa olutta, samoin saunassa ja tietysti saunan päälle. Silmäni alkoivat pikkuhiljaa avautua että nyt saattaa olla ongelma, koitin puhua mutta turhaan. Yllättäen sain tiedon että biologinen isäni oli kuollut, ja että kyseessä on ilmeisemmin viinalla ja lääkkeillä tehty itsemurha. Minulle alkoi selvitä kuinka pahassa jamassa isäni olikaan ollut, ja tunsin syyllisyytä, vihaa, surua ja kaikkea muutakin. Isän kuoleman aikaan minulla alkoi todella paha masennus-kausi. olen jo vuosia ollut "perus-masentunut", mutta silloin mentiin pohjalle ja lujaa. Näin punaista joka kerta kun mieheni kaivoi kaljat esiin. Olisin kaivannut jotain jolle puhua , mutta mieheni lähellä en tahtonut olla, kun olut oli kuvioissa. Ystävät ovat enään harvassa ja eikä heillekkään viitsi jatkuvasti tilittää vain pahaa oloaan. Hermostuin ja käskin miehen lääkäriin ja antabus-kuurille, jos vielä yhteiselo kiinnostaa. Kuuri haettiinja tasan neljä viikkoa mieheni jaksoi, kunnes taas alkoi tölkejä ilmaantua. Siittä alkoikin sitten piilojuopottelu. Tölkkejä löytyi sieltä täältä, muka piiloista. Joka ilta sama selitys, otin vaan kaksi saunakaljaa ja silti puheesta ei meinannut saada mitään selvää. Sauna lämpesi joka ilta, ja sisälsi tietysti "rituaali-oluet".

Olimme sopineet viettävämme juhannuksen ihan lasten ja miehen veljen perheen kesken kotona, selvinpäin. kun tuli aika mennä saunaan, jostain kummasta mies löysi kellarista olutta ja toi niitä tarjolle ja siinä vaiheessa kilahdin täysin ja ilmoitin että tahdon eron. Avioeropaperi allekirjoitettiin ja pistettiin postiin. Mies olisi vielä tahtonut jatkaa, eikä voinut uskoa että tahdon eron parin kaljan takia. Kerroin miehelle kuinka vaikeaa minulla on ollut ja kuinka paljon tuskaa alkoholi on tuonut elämäni aika minulle ja kerroin miltä minusta tuntui lapsena kun isä joi. Hän ehkä ymmärsi jotain ja pyysi toista mahdollisuutta ja kuinka tekisi mitä vain jos jäisin. Tehostaakseen sanojaan juominen jäi. Kuusi viikkoa sitä kesti. Kuusi viikkoa. Se on pisin aika näiden liki 7 vuoden aikana mitä hän on ollut juomatta. Nyt kun tästä on kulunut puolivuotta tilanne on jatkunut samana mitä ennenkin. Välillä olen kurkkuani myöten täynnä tätä elämää ja välillä pohdin olenko turhan ankara ja tuomitsevainen ja kuvittelenko vaan kaiken. Piilojuominen vaan jatkuu, mutta minä olen päättänyt jatkaa elämääni ilman sitä. Minun ei tarvitse katsella sitä enempää, ja hyvä niin. tästä alkaa uusi elämäni,ilman että minun pitää kärsiä toisten juomisista. Ainoa kärsimys jota alkoholin takia enään kärsin, on omat satunnaiset krapulani.

Tyyne

aloitus sanat

Heippa vaan!

Avioeron, alkoholisti läheisten, pienten lasten ja muiden ongelmien kanssa yksin painiminen alkaa tuntua yksin aika raskaalta, joten päätin perustaa blogin. Eihän näitä ongelmia huippu ystävätkään jaksa loputtomiin kuunnella.

En ole koskaan ollut hyvä kirjoittamaan mitään, mutta nyt vaan tuntuu siltä että on pakko päästä purkamaan kaikki menneisyyden ja nykyisyyden luurangot pois "kaapista", jotta voin jatkaa elämääni. Teksti voi olla sekavaakin, mutta jos joku näitä jaksaa lukea, samaistua tai vaikka saa rohkeutta tehdä asioilleen jotain, niin kannatti minunkin valvoa yöni. :)

Aika sekava aloitus, mutta katsotaan mitä tästä oikein syntyy.

Tyyne