uutta alkua

No niin, nyt ollaan uudessa kodissa ja elämä alkaa asettua pikku hiljaa uusille urille. Tavarat alkavat löytämään omat paikkansa, lapset ja kissat ovat tottuneet jo uuteen kotiin ja minä myös. On ollut ihan kiva huomata että pärjään myös yksinkin ihan mukavasti. Jonkin aikaa koti-töitä vältelleenä, on ollut hassua huomata että saatan nykyisin imuroida jopa kaksi kertaa päivässä, outoa lisä-energiaa on siis ainakin jostain ilmaantunut, ja hyvä niin. On ollut myös ihanaa tulla pitkän työpäivän päätteeksi kotiin, jossa ei odota kuin nälkäiset kissat. Kissat eivät odota mitään muuta kuin että avaan pari ruoka pussia ja rapsutan hetken aikaa, sen jälkeen olen vapaa tekemään mitä huvittaa. Voin katsoa telkkarista juurinkin sitä kanavaa mitä tahdon, voin näprätä puhelintani tai tietokonetta niin paljon kuin huvittaa ja mikä parasta, kissat eivät ainakaan vielä ole pikku sievässä, kaljalta lemuten, tulleet kiukuttelemaan jostain turhan päiväisestä asiasta. :)

On toki ollut hetkiä jolloin sitä ehkä on pikkuisen kaivannut seuraakin. Enkä nyt tarkoita että kaipaan parisuhdetta, vaan hetkittäin on ollut sellainen olo, että voisi hetken puhua jonkun aikuisenkin kanssa. Onneksi on kavereita jotka poikkeilee kahvilla aina silloin tällöin etten tule ihan höperöksi lasten ja kissojeni kanssa. On ihan arkipäiväisiä asioita, joita on aikaisemmin jakanut toisen kanssa, ja yhtä äkkiä huomaat selostavasi kissoille kenetkä näit kaupassa tai lapsille Emmerdalen viimeisimpiä käänteitä. Jotain yhteistä miehessä ja lapsissa kuitenkin on, joudut kertomaan että olet juuri värjännyt hiuksesi ja vastaus on sama: ai, ihan hienot. :D Ja luojan kiitos puhelimet on keksitty, varsinkin nyt kun ei tarvitse miettiä kuinka kauan voi puhua ystävän kanssa puhelimessa, ilman että toinen pahoittaa siitä mieltään.

Ihan mukavasti siis on kaikki sujunut, toki on ollut hetkiäkin jolloin hermot on paukkunut. Kyllähän se edelleen loukkaa, kun paljastuu toisesta ihmisestä yllättäviä, ei niin mukavia piirteitä vaikka onkin jo erilleen muutettu. Vanhat valheet ja kertomatta jättämiset sattuu edelleen, kun tajuaa kuinka tyhmä itse on ollut kun on uskonut kaiken ja sinisilmäisesti tahtonut uskoa toisesta vaan kaikkea hyvää. Menneisyyden haamut satuttaa varmaan vielä pitkään. On myös ollut jännä seurata kuinka ihmiset suhtautuvat tähän kaikkeen. Blogi on saanut paljon enemmän huomiota kuin olisin ikinä voinut kuvitellakkaan. Aloin kuitenkin kirjoittamaan tätä ihan omaksi terapiakseni sala-nimellä. Olen toki nyt oman nimeni vaihtanut teksteihin, ja olen jopa yhden linkin laittanut facebook-sivulleni ilman mitään "lukekaa mun blogia" säestyksiä, vaan ihan vaan pelkän linkin "johonkin ramdom-blogiin". Paljon on tullut kehuja, mutta olen kuullut myös juurikin niitä kommentteja joita osasinkin odottaa: minä vaan musta-maalaan ex-miestäni, ja kuinka ex-mieheni ei voi olla tuollainen. Facebook-kavereitakin on kadonnut listaltani, ilmeisesti blogini ansiosta. Noh, muistuttaisin kuitenkin, että tarkoituseni ei ole ollut musta-maalata ketään, vaan purkaa omia tuntemuksiani ja ajatuksiani asioista. Olen kirjoittanut asiat niinkuin minä olen ne kokenut ja pyrkinyt kirjoittamaan asioista paljon yleisellä tasolla. Ja muistuttaisin myös, ettei kukaan voi sanoa mitä toisten perheissä oikeasti tapahtuu, jos ei itse asu siinä samaisessa taloudessa. Vaikka naapurilla onkin upea kallis käsilaukku ja hän palasi juuri ulkomailta lomalta, se ei tarkoita välttämättä että naapuri ui rahoissa, vaan laskut saattavat ihan hyvin kiertää ulosoton kautta. Vaikka toinen naapuri näyttää päällisin puolin hyvin voivalta, voivat vaatteet verhota alleen perheväkivallan jäljet. Ihan samanlailla joku naapuri voi olla alkoholisti, vaikka käykin töissä ja päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä.

Mutta, tosiaan, uusi sivu elämässä on käännetty ja kaikki on aikas hyvin, mulla on kiva pieni koti, mulla on todella ihanat lapset, huippu ystäviä ja perhe tukiverkkona, eikä töissäkään ole mitään valittamista. Eipä sitä paljon muuta voi ihminen toivoa.

Kaikkea hyvää myös kaikille muillekin.
Heidi

Avioero ja ananasveitsi

Tässä pakkaillessani tavaroita muuttoa varten olen pohtinut aika paljon avioliittoja ja avioeroja noin yleisellä tasolla sekä omia henkilökohtaisia tuntemuksiani. Miltä tuntuu mennä naimisiin, miltä tuntuu erota, koska on oikea aika erota. Jonkin verran on ehtinyt omakohtaisia kokemuksiakin asiasta kertymään, sillä tosiaan tämä on jo toinen avioeroni. Ja voin sanoa että ei tämä ainakaan helpompaa ole, vaikka kokemusta asiasta löytyykin jo.

Voin sanoa että fyysisesti tämä eroaminen ainakin sattuu. Selkä huutaa hoosiannaa vaikka vasta murto-osa tavaroista on pakattuna. Onneksi töistä on viikko lomaa, joten saan kantaa tavarani rauhassa uuteen osoitteeseen. Eikä tämä henkisellä puolellakaan ole helppoa. Eroa on toki tehty jo "pieni ikuisuus", johan siitä on liki vuosi kun eropäätös tehtiin ja avioeropaperit laitettiin postiin. Päätimme erota rauhalliseen tahtiin, jotta lasten olisi helpompi sopeutua tilanteeseen ja saisimme yhteisen talomme myytyä. Välillä tämä on tuntunut hyvältä ratkaisulta, välillä taas tulee mieleen että miksi en vaan heti pakannut kamojani ja lähtenyt. Miksi ihmeessä pitkitän asiaa? Miksi ihmeessä menin välillä kuvittelemaan että ongelmat vaan katoaisivat jonnekin itsestään? Eropäätös oli kuitenkin jo tehty, kuvittelinko että mies yllättäen lopettaisi juomisen ja pystyisin jälleen luottamaan häneen ja rakastuisin uudelleen häneen?

Nyt tavaroita pakatessani olen käynyt läpi laajan tunteiden kirjon. Välillä olen itkenyt että tässäkö tämä nyt oli, taasko minä epäonnistuin rakkaudessa. Haikein mielin pakkasin tee-mukejani ja pohdin että enpä taida enään koskaan saada aamuteetä sänkyyni. Joidenkin tavaroiden kohdalla tunsin jonkin sortin vihaa ja katkeruutta: tätä en kyllä ainakaan tänne jätä, tämä on minun! Ihan kuin mies tekisi jotain niinkin tarpeellisella esineellä kuin ananas-veitsi (kyllä! sellaisia on olemassa!), varsinkaan kun mies ei edes syö tuoretta ananasta. :D Silti tunsin olevani hyvinkin ilkeä ihminen pakatessani tuon huippu tärkeän kapistuksen laatikkooni. Välillä taas tuli jonkinlainen sääli, sympatia ja järki touhuihin. Vaikka mies tahtoikin vain kaikki isot kahvimukit itselleen, oli minun pakko jättää myös pari pienempääkin teema-kuppia hänen tahtonsa vastaisesti, sillä tiedän että hänen veljen vaimo tykkää juoda kahvinsa pienemmästä kupista. ( Ole hyvä vaan! ) Hetkittäin olen laulanut ja tanssinut tavaroita pakkaillessani iloisena, vihdoin pääsen muuttamaan, vihdoin pääsen aloittamaan elämääni uudelleen. Vihdoin saan unohtaa alkoholin tuomat ongelmat. Ja taas vaihtuu tunteet, huoli on edelleen suuri. Kuinka hänen käy kun lähden, kuinka lapasesta juominen lähtee kun en ole vahtimassa vieressä? Kuinka pystyn antamaan lasten tavata häntä? Pystyykö hän olemaan kuinka monta päivää kuivinsuin lasten takia? Entäpä jos jotain sattuu? Mies on kuitenkin todella hyvä isä ja touhuaa lasten kanssa ja niin edelleen, mutta kun se kalja vie, niin se vie. Ja taas huomaan itkeväni. Miehen alkoholi-ongelma seuraa minua kaikesta huolimatta lasten kautta juuri niinkuin papille luvattiin: kunnes kuolema meidät erottaa.

Miksi olen koskaan mennyt naimisiin? Ensimäisellä kerralla tein sen ehkä siksi, että se nyt vain oli luonnollinen jatkumo sille että olimme kihloissa ja meillä oli pieni lapsi ja naivisti kuvittelin avioliiton pelastavan jotain ja sitovan meidät ikuisesti yhteen. Noh, toisin kävi ja avioero laitettiin vireille, ennen kuin kaikki olivat kuulleet edes meidän menneen naimisiin. Menimme salaa kaikilta naimisiin ja papin edessä oloni oli jotenkin epätodellinen, tuntui kuin olisin ollut tekemässä jotain pikku pahaa. vähän sama fiilis kun lapsena käy omppovarkaissa. Toisella kerralla kaikki oli toisin. Olin ihan varma mitä olin tekemässä ja olin aivan varma että tämä on tässä, tuon miehen kanssa istun vanhana keinutuoleissa ja muistelen menneitä. Vaikka kaikki merkit alkoholi-ongelmista oli tuolloin jo ilmassa, olin jotenkin onnistunut sulkemaan siltä silmäni kokonaan. Vaikka suhteemme ei koskaan ole ollut mitenkään helppoa, olin varma että olimme hyvä tiimi ja meillä on toisemme tukenamme ja yhdessä pystymme mihinkä vaan. Olisimme varmaan pystyneetkin, jos olisimme molemmat tahtoneet samaa asiaa, ja nähneet alkoholin samanlaisena osana elämäämme. Joko molemmat olisimme olleet sokeita ongelmalle, tai molemmat olisimme nähneet sen yhtä selvästi.

Tällä iällä kun tekee jo toista avioeroaan, miettii todella tarkkaan että teenkö nyt oikean päätöksen. Voiko oikeasti olla niin paska tsäkä että on 33v ja kaksi kertaa eronnut? Lehdet ovat pullollaan juttuja eroihin liittyvistä asioista: 6 asiaa josta tiedät että ero on oikea ratkaisu, Kysy itseltäsi nämä 8 asiaa ennen eropäätöstä jne. Voin kertoa että olen varmasti lukenut näistä jokaisen ajatuksen kanssa. Olen monta kertaa pohtinut että luovutanko liian aikaisin? Vieläkö jaksan yrittää ja antaa vielä kerran uuden mahdollisuuden? Kuinka kauan pitää jaksaa yrittää? Mikä on normaalia vastoinkäymistä jossa olen luvannut rakastaa? Rakastaako tuo toinen minua oikeasti vaikka satuttaa minua jatkuvasti uudelleen ja uudelleen samalla tavalla, vaikka tietää minun siitä kärsivän? Jotenkin vaan päätin että minun on parempi elää yksin lasten kanssa, kuin suhteessa, joka tuottaa minulle enemmän tuskaa kuin iloa. Kyllä sen vaan tietää ilman iltapäivälehtien ohjeitakin jolloin oma mitta tulee täyteen ja on aika jatkaa matkaa eri suuntiin. Arvostan edelleen suuresti pareja jotka saavat homman toimimaan ja viettävät vuosikymmeniä yhdessä. Se ei todellakaan ole aina varmasti helppoa, mutta johonkin se oma raja sietokyvylleen on vedettävä ja tajuttava mitä on valmis kestämään että voi elää onnellisen elämän. Kerran täällä kuitenkin vaan eletään.

Tämä vuosi on ollut todella raskasta henkisesti. Olen ollut todella loppu. Kotona ei mikään jaksa kiinnostaa, kun tietää että tämä ei ole minun kotini enään kauaa. Ei huvita siivota eikä sisustaa. Ei huvita pihassa touhuilla: turha sinne on mitään porkkanoita istutella, en minä sitä satoa ole täällä enään keräämässä. Myös lähipiirille on aika ajoin saanut selventää tilannettamme. "Asumme yhdessä edelleen niinkuin aviopari, mutta avioero on vireillä/ astunut jo voimaan." "Olemme edelleen eroamassa vaikka yhdessä tulimmekin teille kyläilemään." Monelle minun muuttoni on tullut yllätyksenä: ai, te olettekin oikeasti eroamassa. Vanhoihin tuttaviin törmätessä tai uusiin ihmisiin tutustuessa on ollut kiva koittaa selittää tilannetta. En koe olevani enään naimisissa, mutten koe olevani sinkkukaan. En seurustele, mutten koe olevani valmis / oikeutettu vielä uuteenkaan suhteeseen. En ole oikein itsekkään ollut varma mikä minun parisuhde-statukseni. Onneksi sitä ei tarvitse kovin usein miettiä. Lapset tuntuvat myös jo kärsivän tästä tilanteesta. Koska me oikein muutetaan, otetaanko me pleikkari mukaan, mihinkä me muutetaan? Nyt myös viime aikoina on alkanut tulemaan lapsilta kommentteja: "sulla on ihan tyhmät säännöt, äitillä on paremmat." "Onneks me kohta muutetaan niin ei tarvi kuunnella enään sua." Että se siittä lapsi-ystävällisestä, lempeästä hitaasta erosta. Noh, nyt vedellään viimeisiä hetkiä ja kohta alkaa uudet haasteet elämässä, meillä kaikilla.

Heidi

Vahvuudesta ja rohkeudesta

Jaoin viime kirjoitukseni jälkeen facebookissani linkin tähän blogiin, ilman mitään viite sanoja. Yllättävän moni olikin klikannut linkkiä ja jaksanut jopa lukea tekstejäni. Seuraavan vuorokauden aikana sain todella paljon kannustavia viestejä niin facebookissa kuin puhelimeenkin, kiitos todella paljon kaikille, tippa tuli linssiin useaan otteeseen. Muutamissa viesteissä joku sanoi minun olevan rohkea ja vahva ihminen, kun uskallan kirjoittaa alkoholismista. Menin ihan hämilleni asiasta, en minä koe olevani millään tapaa rohkea tai vahva ihminen, päinvastoin. Hyvin usein olen tuntenut itseni hyvinkin raukkamaiseksi ihmiseksi, kun jätän minulle rakkaan ihmisen yksin sairautensa kanssa. Ja ehkä vielä useammin olen kokenut itseni heikoksi ihmiseksi alkoholin rinnalla. Teen niin tai näin, alkoholi menee edelle. olen koittanut jopa kiristää miestä raittiiksi, tietysti siinä epäonnistuen. Olen ollut muka vahva ja lyönyt nyrkkiä pöytään, että nyt tämän touhun on loputtava, ja silti sanani ovat menneet kuuroille korville. Tuntuu että olen kokeillut kaiken mahdollisen nujertaa ongelman, ja silti hävinnyt taistelun.

Tiedän toki että alkoholi ongelmat ovat edelleen suuri tabu, eikä niistä todellakaan puhuta ääneen missään. Harvassa kahvipöydässä keskustellaan alkoholismista ja sen tuomista ongelmista. Tänään eräillä kutsuilla avasin suuni ja jollain tapaa sivuutin aihetta kuinka alkoholisti "valehtelee" toisin sanoen jättää kertomatta asioita ja vetoaa siihen ettet ole kysynyt oikeaa kysymystä, joka voi olla niin päätön ettet voi edes kuvitella että sellasia asioita pitäisi kysellä. Samalla sekunnilla tunsin suurta häpeää että paljastin olevani alkoholistin läheinen, enkä tiennyt minne olisin katseeni kääntänyt. Välittömästi mietin miten vaihdan puheen aiheen pikaisesti vai ryntäänkö vaan ulos. Onneksi puheenaihe vaihtui pian ja sykkeenikin tasaantui nopeasti. Jos vieraiden ihmisten edessä on niin vaikeaa tunnustaa olleensa suhteessa alkoholi-ongelmaisen ihmisen kanssa, kuinka vaikeaa olisikaan myöntää ääneen olevansa itse alkoholisti? Ongelman tunnustaminen ja sen myöntäminen on kuitenkin se ensimäinen askel kohti paranemista. On varmasti todella vaikeaa myöntää ensin itselleen ja sen jälkeen myös muille että on voimaton alkoholin edessä.

Olen huomannut että monista paheista luopumistaan joutuu selittelemään ja kieltäymistään perustelemaan usein muille ihmisille. Entinen tupakoitsija joutuu usein selittämään toisille että miksi hän ei nyt tule tupakalle ja kuinka kauan on ollut polttamatta ja että on tosissaan lopettamisen kanssa ja että joskus tekee mieli retkahtaa, mutta nyt ajatteli olla polttamatta. Ruokavalionsa uudistanut joutuu selittelemään miksi hän ei nyt ota pullaa ja kuinka kauan on ollut ilman herkkuja ja kauanko meinaa vielä jaksaa ja montako kiloa on tavoitteena pudottaa ja montako kiloa on jo lähtenyt. Samoin ihminen joutuu selittelemään juomattamuuttaan kun alkoholia olisi tarjolla mutta kieltäytyy siittä kuitenkin. Hyväksyttäviä syitä tuntuu olevan vain kuskina oleminen ja naisilla raskaus. Entäpä jos ei vaan maistu tai takana onkin sairaus? On helpompaa kertoa että jättää pullat väliin keliakian vuoksi kuin se että jättää kaljan väliin alkoholismin takia. Kukaan ei sano keliaakikolle että ota nyt seuraksi edes yksi keksi, mutta alkoholistille voi kyllä sanoa ettei kai se yksi kalja mitään haittaa. Nostan todellakin hattua kaikille niille ihmisille jotka ovat myöntäneet ongelmansa ja hakeneet siihen apua. On todella upeaa että joukossa on myös niitä todella rohkeita ihmisiä jotka ovat antaneet itsestään haastatteluita ja kertoneet oman tarinansa muillekin. Olen viime aikoina lukenut useita näitä tarinoita. Tarinat ja kokemukset ovat olleet hyvin erilaisia, mutta silti niistä löytyy usein sama kaava: kukaan ei ole tajunnut ensin ongelmaansa, sitten jonkin ajan päästä ollaankin oltu todella pohjalla ja on tapahtunut järkyttäviä asioita ennen kuin herääminen ongelmaan on tapahtunut. Heräämisen jälkeen on käyty rankka taistelu, mutta periksi ei ole annettu ja loppujen lopuksi kuoriutuu vahvempi ihminen joka arvostaa elämäänsä.

Miksi se on vaikeaa tajuta ongelmaansa ennen kuin siellä pohja-mudissa on pyöritty? Toki näitäkin tarinoita löytyy varmasti jossa ongelmaan on herätty ajoissa, mutta miksi niistä ei kirjoiteta? Miksi ihmisille annetaan kuva että alkoholisti ovat asunnottomia, työttömiä ja läheiset ovat hylänneet heidät? Miksi niin harvoin puhutaan siittä että alkoholismia on myös se että työpäivän jälkeen pitää rentoutua viinipullon kanssa lähes joka ilta? Nyt onneksi on hiukan alettu puhumaan enemmän muistakin alkoholi-ongelmaisista kuin perinteisistä puisto-kemisteistä. Olemme kuitenkin vielä kaukana siittä että suomalainen voisi olla firman pikku-jouluissa alkoholittomalla linjalla vain sen vuoksi että viime aikoina on tullut otettua niin usein. Meillä suomalaisilla varsinkin on joka suvussa varmasti kokemuksia alkoholismista, joten miksi se on niin vaikeaa tarkkailla omaa juomistaan ja tiedostaa että siitä voi tulla ongelma? Ja miksi siitä ei voida puhua ääneen, kun kohtalotovereita on tuhansittain?

Tiedän kyllä että meitä alkoholistien omaisia on enemmän kuin alkoholisteja, ja silti hyvin harva kehtaa sitä ääneen tunnustaa. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu omista saati omaistensa ongelmista huutelu, täällä pidetään vaan kulisseja yllä ja alkoholista johtuvat avioerotkin usein kuitataan kolmannen pyörän aiheuttamiksi. On muka hyväksyttävämpää pettää toista, kuin lähteä alkoholin vuoksi. Oli ehkä jollain tapaa rohkeaa kertoa totuus julkisesti netissä, mutta mielestäni ne ihmiset,  jotka myöntävät ongelmansa itselleen ja läheisilleen vaikka vain kuiskaamaalla ja hakevat apua puhumatta siitä suuremmin ovat PALJON rohkeampia kuin minä olen koskaan ollut. Ne ihmiset ovat oikeasti vahvoja, jotka sosiaalisesta painostuksesta huolimatta pystyvät sanomaan ei olut-tuopille, vaikka mieli tekisikin kaataa koko korillinen kurkusta alas.

Heidi