suo-juttu

Tänään on taas ollut aika mieltä myllertävä päivä, ja olen ymmärtänyt paljon asioita. Olen ymmärtänyt että meistä jokainen voi pelastaa vain itsensä. Ketään ei voi pelastaa vasten tahtoaan, eikä kukaan tule sinua pelastamaan jos et huuda apua, eikä välttämättä silloinkaan.

Vaikka toinen ihminen olisi kaulaansa myöten vajonnut suohon, et saa häntä revittyä sieltä ylös, jos hänen mielestään suossa olemisessa ei ole mitään pahaa. Sehän on täysin normaalia, kyllä täällä suolla muitakin käy. Ja miksi minun tarvii muka nousta täältä suosta kun sinä itsekkin siinä seisot vieressä? Ja kyllä minä täältä pois pääsen jos vain itse niin päätän. Noh, siinä vaiheessa kun ollaan tarpeeksi syvällä, ei sieltä suosta niin vain omin voimin noustakkaan. Kuinka pitkään siinä suossa pitää toisen rinnalla sitten seistä ja apuaan tarjota? Niin pitkään että toisella on suukin suon peitossa, ettei hän voi enää väittää vastaan ja voit väkipakolla repiä toisen ylös? Entäpä jos itsekin olet vajonnut jo vyötäröä myöden eikä voimat yksin kertaisesti enää riitä molempien pestamiseen? Mitä jos molemmat hautauduttekin suohon, kun olet sitkeästi vaan seissyt toisen rinnalla ja halunnut auttaa toista? Voiko toisen jättää yksin suohautaansa ja pelastaa oman nahkansa, jos toinen sinne tahtoo oikeasti itse vajota?

Jossain vaiheessa tulee vaan hetki, kun tuntuu ettei toinen ajattele ollenkaan järjellään ja tekee mieli heittää toista lapiolla ja huutaa että: "siinä, tätähän sinä tahdoit, kaiva syvemmälle vaan niin päästään sinustakin nopeampaa eroon!" Vaan eipä sekään auta. Syyllisyys kalvaa mieltä, eikä suossa oleva tartu lapioon, sillä ei kukaan saa puuttua suossa olemiseen, hän kyllä osaa ja tietää mitä tekee. Kyllä täältä kohta noustaan, odota vielä että vajoan viisi senttiä lisää, kyllä mä sit täältä nousen. Hetkeä aikaisemmin olette saattaneet yhdessä käydä kurssilla, jossa kerrotaan kuinka suosta pääsee ylös, mutta hän tuntuu unohtavan että ensimmäinen oppi oli että älä mene sinne suolle enää takaisin koskaan. Mutta pakkohan siellä suossa on nyt kerran vielä käydä oikein kunnolla, ja sen jälkeen, jos sieltä pääsee ylös, niin mennä vielä vilkuilemaan siihen suon reunalle. Ja siittäkin vielä valehdella: "Menen tuonne metsään vaan katsomaan onko siellä mustikoita, mutta suolle en ole menossa..." Kuinka moni uskoo että siltä reissulta palataan ennemmin housun lahkeet märkinä kuin täyden marjakorin kanssa?

Entäpä se oma pelastautuminen? Kuinka syvälle suohon voi toinen ihminen sinut vetää ennen kun voit sanoa, että: "kiitti hei, tää oli tässä" ja rämpiä itsesi ylös ja kadota näkymättömiin ja jättää toisen yksinään suohon? Kuinka syvälle voit vajota ennen kuin tajuat että tarvit itsekkin apua? Mitä jos kukaan ei kuule kun koitat huutaa apua? Entäpä kuinka kauan siihen menee että saat vaatteesi jälleen kuivaksi? Ja mitenkä muut ihmiset siihen suhtautuu, kun ilmoitat että olkoon siellä suossa, minä en enää jaksa yrittää repiä häntä ylös sieltä? Kuinka kauan siinä menee ettet ajattele suossa olevaa ihmistä? Kuinka kauan menee että et enää muista koko suota pahalla? Ja uskallatko enää koskaan lähteä kenenkään kanssa metsään? Entä jos hänkin tahtoo suolle?

Suosta pelastamiseen ja pelastautumiseen liittyy tuhottomasti kysymyksiä. Itse olen päättänyt kaivautua ylös suosta ja jättää taakseni ne ketkä eivät tahdo sieltä pois. Päätän lapioida itseni ylös ja heitän lapion toiselle, kaivautukoon ylös tai syvemmälle, minun voimat eivät riitä enää auttamaan kummassakaan. Pelastautukoon ken voi.

Heidi

Kokemus päihderiippuvuus luennosta

Vietin tässä eräänä päivänä vähän erilaisen illan, ja kävin kuuntelemassa eräässä yksityisessä päihdehoitoa tarjoavassa yrityksessä luentoa/ info-tilaisuutta aiheesta päihderiippuvuus ja lähimmäiset. Osittain tuli paljon asiaa, jossa vaan nyökyttelin ja pohdin että onkohan setä lukenut blogiani, mutta paljon tuli myös lisää tietoa aiheesta ja illan jäkeen jäi myös pohdittavaakin. Suosittelen vastaavia tilaisuuksia ihan kaikille, vaikkei oma tai juuri sen läheisimmän ihmisen juominen huolestuttaisikaan. Suomessa on kuitenkin todella paljon päihderiippuvaisia ihmisiä, ja onkin aika suuri ihme, jos joku ei tunne jotakin jolla olisi ongelmia jollakin tasolla asian kanssa.

Luennolla kerrottiin hyvin tarkkaan, että alkoholismi on sairaus, eikä sitä kukaan ole itse itselleen valinnut. Kerrottiin että kemiallisiin aineisiin kohdistuvat riippuvuudet luetaan krooniseksi aivosairaudeksi, eikä kyse ole siis tyhmyydestä eikä mielisairaudesta. Oli hienoa että sairautta avattiin enemmän ja kerrottiin miksi alkoholisti ei ymmärrä olevansa alkoholisti. Siellä avattiin hiukan silmiä myös sen suhteen, kuinka alkoholisti näkee maailman, ja huolestuneet läheiset. Luennolla kerrottiin myös alkoholismin kehityksestä, sen eri vaiheista ja mukanaan tuomista oireista.

Parasta antia luennossa oli ehkä sen pitäjä. Herra kertoi hyvin avoimesti omasta kokemuksestaan ja oman tarinansa alkoholistina. Hän onnistui luomaan sellaisen luottamuksen että mieli teki alkaa kertomaan omakohtaisia kokemuksia pelkän nyökyttelyn lisäksi.Valitettavasti hänen tarinansa oli liiankin tutulta kuullostava minun korvaan. Vastaavia tarinoita olen elämässäni nähnyt monia. Olisin voinut sillä istumalla ilmoittaa seuraavaan tilaisuuteen pikku-bussillisen ihmisiä, sen verran silmiä avaava kokemus oli.

Luennolla kerrottiin myös siittä, kuinka perinnöllisestä sairaudesta on kyse. Tästä tulikin ehkä ne suurimmat pohdinnan aiheet, entä jos minäkin sairastun joskus? On kuitenkin hyvin todennäköistä että olen perinyt alkoholisti geenejä, enkä minäkään kuppiin sylje. On minullakin ollut elämässäni hetkiä, jolloin olen pohtinut että meneekö nyt liian kosteissa merkeissä. Onneksi tällä hetkellä alkoholin käyttö on pysynyt aika kohtuullisena, eikä minusta tunnu pahalta olla juomatta. Mutta entä jos sairaus puhkeaa päälle? Huomaanko sitä itse ollenkaan, vaikka tiedostan riskit ja olen jonkin verran perillä taudista ja sen kehutyksestä? Pitäisikö varmuuden vuoksi itsekin raitistua kokonaan?

Luennolla kerrottin myös lyhyesti siittä, kuinka päihderiippuvuus vaikuttaa läheisiin. Hiukan olin tyrmistynyt kun seinälle lävähti tieto-isku läheisriippuvuudesta. ensimmäisenä tuli mieleen, että en minä ainakaan mikään läheisriippuvainen ole, en minä roiku kenessäkään kiinni. Kuitenkin kun meille alettiin kertomaan, että läheisriippuvaisuus tarkoittaa sitä, että ihminen elää toisen ihmisen kautta. Kuinka ihminen tekee asioista joista ei pidä, suojellakseen läheistään. Esim. peittelee läheisensä juomista pienillä valkoisilla valheilla ja rakentaa kulisseja pitääkseen läheisen tyytyväisenä. Kuinka alkoholistin lapsetkin valehtelevat alkoholistille pitääkseen hänet tyytyväisenä jottein konflikteja syntyisi. Tämä oli mielestäni todella mielenkiintoinen osio, ja meinaan tutustua aiheeseen vielä tarkemmin, jotta voin käsitellä mörköjä sisälläni.

Kaiken kaikkiaan kahden ja puolen tunnin luennosta jäi hyvä tunne. Kamalia asioita, mutta tieto että niistä voi päästä yli, oli todella lohduttavaa. Suosittelen tosiaan kaikille käymistä tälläisellä luennolla. Rohkeasti vaan mukaan, vaikka ovesta sisään astuminen saattaakin pelottaa. Minulle ja seuralaiselleni tämä oli todella silmiä avaava kokemus. Harmi vaan että tämän yrityksen hoidot ovat niin kalliita, olisin muuten varmaan heti ilmoittautun läheisille tarkoitettuun avohoito-ohjelmaan. 

Tilassa, jossa luento järjestettiin, luki seinällä kuta kuinkin näin: mitä täällä kuulet, mitä ja ketä täällä näät, pidä se mielessäsi, mutta älä kerro siitä muille. Käsitin, että tällä haetaan tietynlaista vaitiolovelvollisuutta hoidossa käyvien kesken. En kuitenkaan usko että tämä blogi-päivitys on haitaksi kenellekkään, en kuitenkaan kertonut ketä ja missä näin. Lisäksi kaikki tämä tieto mitä tänne kirjoitin, löytyy kyseisen firman netti-sivuilta, joten enpä tässä mitään valtion salaisuuksia jakanut.

Jälleen kerran; rauhaa ja rakkautta kaikille:
Heidi

Alkoholisti aikuinen lapsi

Olen tätä blogia kirjoittaessani alkanut pohtimaan oman alkoholisti isäni vaikutusta elämääni. En ennen ole myöntänyt asian vaikuttaneen elämääni milläänlailla sen jälkeen kun välit isään katkesivat. Olen tietoisesti sulkenut isän ajatuksistani ja koittanut olla ajattelematta koko ihmistä. Nyt kuitenkin olen lukenut netistä aika paljon alkoholistien aikuisten lasten oireista. Pakko myöntää, että vaikka kuinka koittaa kieltää ja välttää aiheen ajattelua, isälläni ja hänen alkoholismillaan on ollut todella suuri vaikutus elämääni ja on edelleenkin.

Ensimmäisen kerran kun löysin netistä kuvailun alkoholistin aikuisen lapsen oireista, järkytyin todella paljon. Liki 20 kohdan listasta en löytänyt montakaan kohtaa joka ei olisi kuvannut minua jollain tasolla. Miten ihminen jonka kanssa olet viettänyt vain elämäsi ensimmäiset kahdeksan vuotta, on voinut vaikuttaa sinun nykyiseen elämään niinkin paljon? Kuinka varhaisessa lapsuudessa koetut asiat voivat vaikutaa jopa aikuisen ihmisen persoonallisuuteen niin paljon. Monta asiaa valkeni minulle, tuli ahaa-elämyksiä, siis onko mahdollista että lapsuuden kokemuksista johtuen nautin töissä kiireisten kriisi-päivien jälkeisestä tunteesta, kun olen pystynyt hallitsemaan pientä kaaosta koko päivän? Johtuuko se että minun on vaikeaa rentoutua ja antaa toisten tehdä päätöksiä puolestani isäni alkoholismista?

Luin myös että alkoholistien lapset löytävät itsensä usein suhteesta jossa yrittävät pelastaa kumppaninsa jostain, esim. alkoholismista tai muusta riippuvuudesta. noh, ei siittä sitten sen enempää enään. Alkoholistien lapset keräävät ympärilleen draamaa, ja keikuttavat venettä tarkoituksella saadakseen elämäänsä draamaa ja konflikteja. Näissä tilanteissa alkoholistin lapsi saa jonkinlaisen adrenaliini-piikin ja vallan ja kontrollin tunteen. Saman adrenaliini-piikin ja tilanteen hallitsemisen tunteen vuoksi monet alkoholistien lapset saattavat alkaa harrastamaan esimerkiksi extreme lajeja. Kontrollin tunne on ilmeisesti todella yleinen tarve alkoholistien aikuisilla lapsilla. Kokoajan pitää olla tilanteen herra, ja tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Parisuhteessa alkoholistin lapsi tahtoo erityisesti pitää tiukan kontrollin. Hylätyksi tulemisen tunteen pelko on niin suuri. Tunteiden näyttäminen ja jopa kokeminen voi olla vaikeaa. On vaikeaa luottaa toiseen ihmiseen ja siihen että kelpaat sellaisena kuin oikeasti olet. Alkoholistin lapsen on todella vaikeaa vain heittäytyä rakkauden vietäväksi ja rakastaa vaan ilman että on kokoajan varpaillaan ja valmiina jättämään toinen, ennen kuin hän jättää sinut. Ketään ei saa päästää liian lähelle, ettei satuta itseään jos toinen lähteekin pois. Omaa sydäntä suojellaan liiaksikin , ettei vaan sydän särkyisi lopullisesti.

Alkoholistin lapsen on vaikeaa päästää irti kontrollistaan, rentoutua ja nauttia elämästä. Hauskan pitäminen toisten nähden on vaikeaa. Sisäinen lapsi kokee vahvaa tarvetta olla kokoajan täydellinen, huomaamaton ja nolaamatta itseään ja pitämään itsensä koko ajan tilanteen tasalla. Alkoholistin lapsen voi olla vaikeaa tunnistaa omia tarpeitaan ja sitä mistä nauttivat. Alkoholistin lapsista tulee usein myös itse jollain tavalla riippuvaisia. Heistä löytyy todella paljon työnarkomaaneja, peliriippuvaisia, läheisriippuvaisia ja valitettavasti myös alkoholisteja.

Alkoholistin lapsi on koko ajan varuillaan ja tutkii ympäristöään mahdollisten kriisien varalta. Koko ajan pieni varpaillaan olo aiheuttaa stressiä ja masennusta. Alkoholistin lapset stressaantuvat ja masentuvat helposti. Alkoholistin lapsi on omimmillaan pienen kriisin keskellä, jossa hänellä on kuitenkin langat käsissään kokoajan. Alkoholistin aikuinen lapsi hakee hyvin usein hyväksyntää kaikilta. Vaikka tapoihin saattaa kuulua draaman aiheuttaminen alkoholistin lapsi ei silti halua suututtaa ketään ja tahtoo miellyttää kaikkia ja saattaa kadottaa jopa oman identiteettinsä.

Tässä vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka alkoholisti vanhempi vaikuttaa lapsensa tulevaisuuteen myös pidemmällä aika välillä. Toki monet asiat ovat sellaisia että näistä saattaa myös ihan normaalin perheen lapsikin löytää itsensä. Itseäni nämä asiat ovat mietityttäneet aika paljon, ja olen päättänyt yrittää tehdä asioille jotakin. Yritän tietoisesti luopua kontrollistani, ja yritän olla ajattelematta niin paljon sitä, hyväksyvätkö ihmiset minut sellaisena kuin olen. Alan etsimään sisäistä lastani joka osasi pitää hauskaa. Menen tänä kesänä keinumaan ja laskemaan liukumäkeä, päivällä, muiden nähden. Ja jos tapaan jonkun, koitan laskea suoja-muurini ja antaa hänelle kaiken itsestäni, silläkin uhalla että minulla saattaa särkyä sydän. Yritän rentoutua ja olla armollinen itselleni. Kaikesta kokemastani huolimatta, olen kyllä ihan hyvä tyyppi ja kai se minäkin ansaitsen joskus olla oikeasti onnellinen ja tuntea niitä niin suuria tunteita että itku pääsee.

Heidi